Pieni tarina elämästäni

Elämääni ja raskauden kertomista muille.

Olen asunut koko ikäni sijaisperheessä. Asuin äidin ja isän kanssa, sekä ihanien sisarusteni kanssa joita on monta. Olen niin sanotusti keskimmäinen jos niin voi sanoa. Kun olin kymmenvuotias, vaihdoin perhettä toiseen sijaiskotiin espooseen. Ja siellä asuin siihen asti kun muutin omilleni noin viikkoa aikasemmin, kuin täytin 18 vuotta.

Olin jo pitkään haaveillut omasta kodista ja omista säännöistä. Olin silloin todella iloinen muutostani uuteen omaan kotiin, poikaystäväni kanssa. Ja meille tuli mailman ihanin koirakin. Oma elämä ei ole ollut ruusuilla tanssimista, mutta kenellä se olisi? Tuskin kellään. Olen ollut todella tempperamenttinen ja taidan olla edelleen. En todellakaan teinivuosina ole ollut mikään ihanne lapsi kenellekkään.

Omaan kotiin muutettua, aloin arvostaa sitä mitä eteeni oli tehty. Olen saanut elää hyvässä ja rakastavassa kodissa, vaikka en sitä silloin osannut arvostaa nyt onnekseni osaan. Nyt kun minusta on tulossa äiti, niin jopa voisin jo tässä vaiheessa sanoa, että ymmärrän miksi säännöt olivat. Vaikka ahkerasti niistä yritin luistaa. Mutta sijaisvanhempani aina vaan jaksoivat.

Tuki on minulle todella tärkeää ja sitä saan edelleen molemmista sijaisperheistä paljon. Koskaan ei ole haukuttu, että olisin koulussa huono ja jos kokeet eivät menneet läpi niin koskaan en ole arestia siitä saanut tai moitteita. Aina on tsempattu lisää. Vaikka sain 4 kokeista niin aina sanottiin " ensi kerralla menee paremmin. " Ja sitten kun tuli vaikkapa 5 kokeesta, sitten sitä juhlittiin. Ja kehuttiin todella paljon, aina tietenkin sanottiin, että pystyy parempaan jos vain haluaa. Koulun käynti oli todella haastavaa, keskittymihäiriön, sekä lukivaikeuden takia. Kaikki aineet jotka eivät liittynyt lukemiseen ja pänttäämiseen suoriuduin erittäin hyvin. Mutta lukuaineet voi hyvänen aika, kun muistelee niitä kun kokeisiin piti lukea, välillä pyörittiin lattialla opettelessa jotain ja välillä itkua väännettiin, ja sitten saattoi tulla nauruakin, kun totesin hei mä osaan tän.

Aijon siis olla omallekkin lapselleni todella kannustava asioitten suhteen, ei aina tarvitse olla paras, mutta kunhan edes yrittää parhaansa niin se riittää mielestäni.

Raskauden suhteen olin tosi epäileväinen, että uskaltaako siitä kertoa kenellekkään ja kenelle kerron missäkin vaiheessa ja miten. Olin juuri saanut opiskelu paikan toivomalta alaltani. Toinen sijaisperheeni totesivat monesti " onse hyvä juttu Tanja, että olet saanut hyvän koulupaikan ja sulla on hyvä mies ja oma-asunto ja koira. Käyt koulun kunnialla loppuun ja sitten perustatte perheen Kallen kanssa. " 

Siinä vaiheessä mulla meinas silmät tippuu päästä " kerronko nyt vai en koskaan. " No siinä sitten vähän hymyilytti ja sitten tuli kysymys " ai joko on lapsi tulossa? " vaitonaisesti " nojoo " ajattelin, että sieltä tulee nootit eikä olla onnellisia puolestani. Mutta toisin kävi. Sieltä tuli onnittelut ja halaukset, ja että missä vaiheessa nyt mennään.

Veljeni oli siis jo arvannut, koska olin ollut juhannukset ja sun muut ollut selvinpäin kotosalla. Lupasi olla kertomotta kenellekkään. Koska en itse siihen ollut vielä valmis.

Ensimmäiselle sijaisperheelle kertominen jännitti kovasti. Eli kutsumanimillä äiti ja isä. Kun soitin äidille taisin sanoa " istu alas, että ois vähän kerrottavaa. " Ja sitten sain sen kerrottua, en juuri muista mitä äiti sanoi. Jännitti niin paljon. Mutta ilmeisesti oli iloinen, kun on tuonut jo mun vanhoja vauvan vaatteita. Ja auttanut muutenkin. Oli paljon sellaista mitä en ollut äidin kuvitellut säästävän. Kun he tulivat ensimmäista kertaa minua katsomaan lastenkotiin, he olivat tuoneet minulle pehmolelun, kuvista sen näin jälkeen päin muistan. Ja äiti oli sen säästänyt ja toi mulle tänne tulevalle vauvalle. Melkein itku meinas tulla, olin niin äimänä, että onko äiti kaiken tän säästänyt ja nyt mä saan antaa sen mun omalle lapselle.

Muut perheen jäsenet kai hyvillä mielin odottaa tulevaa vauvaa. Siskoni on paljon ollut apuna, kierrellyt kirppiksiä ja soittanu " tarviitsä tällästä? "

Monet ystävänikin olivat, " että vau nyt jo. " 

Lapsen tuleva sylikummi on ollut tukenani hyvin. Ja oli heti innoissaan kuullessaan, monesti kyllä kysyi " ootko varma, pärjäätsä vauvan kanssa? " Minä vaan " joojoo. Ei auta kun pärjätä "

Lapsen toinen kummi, oli sitten, ei nyt erimieltä, mutta hämillään, ja että apua. Monesti sanoi " nyt me ei voida enää nähä, ku vasta vauvan synnyttä, mä nimittäin pelkään raskaana olevia naisia! " Huutonauruhan mulla siinä vaiheessa tuli ja mietin että onko toi tosissaan. Mutta hyvä tukikin sieltä päin tullut, kun on saanut rauhassa sulatella asiaa, ja kyllä olemme silti nähneet, vaikka olen raskaana ja hormoonihirviö.

Hyvillä mielillä nyt siis ootellaan viimenen parisen kuukautta. <3 Paljon tukevia ihmisiä ympärillä. 

Toivottavasti sai jotain selkoa selostuksistani. :)

-Tanja