Olen aina ollut sujut mun ADHD kanssa. Eipä juuri ikinä tuottanut päänvaivaa. En ole edes ikinä miettinyt, kuinka se vaikuttaa muhun. Oon aina ollu niin rempsee ja räväkkä. Etten ole edes ajatellut, jos mulla ei oliskaan sitä, olisinko erilainen.
No nyt oon lukenut paljon ADHD palstoja facesta. Ja välillä oikeesti ihmettelen, niitä julkaisuja siellä, että laittaako ne vaan laiskuutensa syyksi ADHDn. Että miksi sitä pitää mainostaa jotenki eri tavalla, jos kerran ei saa jotain asiaa aikaseksi, koska on ADHD.. Mutta nyt mä oon alkanut pohtimaan todella paljon omaa ADHDta. Ehkä se mun sotkusuus oikeesti johtuukin siitä, koska en todellakaan osaa laittaa tavaroita hetipaikoilleen yms. Ja tuolla ADHDn faceryhmissä on tosi paljon "sotkusia" asuntoja näkynyt. Tarkoitan nyt sotkulla siis sitä, että vaatteita sielä tuola ja täälä. Ja jos on alottanut jonkun projektin ei saa sitä valmiiksi.
Kun oon alkanut pohtia omia juttuja paljon oon saanut selityksen monelle jutulle, miksi mä teen jotkut asiat noin ja näin. Mä harvoin ikinä puhun missään, että kun mulla on ADHD niin siks oon tällänen. Saatan joskus jossain keskusteluissa mainita sen, että minäkin omaan sellaisen. Mutta en mainosta. (Paitsi nyt tässä postauksessa. :D Sekä olen sen nyt maininnut esittelypalkissa.)
No miksi mä olen alkanut pohtia just nyt mun ADHDta?
Siihen on todella yksinkertainen syy: Olivia. Kuulen usein päiväkodista, että neidillä ollut vauhtia taas hurjasti ja ei osaa keskittyä mihinkään. Ja on tollanen ja tällänen. No eikös ADHD olekkin periytyvä? Tietääkseni ja oletettavasti Olivia olisi sen perinyt. Siltä ainakin vahvasti vaikuttaisi. Olin aina ns varautunut siihen, että Olivia perisi sen. Ja ehkä jopa muitakin häiriöitä mm. lukihäiriön. Oon ollut asian kanssa oikeesti tosi sujut ja koskaan en oo miettinyt asiaa sen tarkemmin.
Nyt, kun isku vastenkasvoja kolahti päin näköä, kuin salama kirkkaalta taivaalta olin hämilläni, että nytko jo? Tottahan toki se on pienestä pitäen jo matkassa kulkemassa, jos on kulkiakseen. Jotenkin silti oletin, että kouluiässä sen vasta todellisuudessa huomaa.
Väitän, että Oliviasta sen jo huomaakin, vaikka on vasta kaksivuotias. Aloin miettimään, että ei samperi. Menetänkö liian usein ja liian helposti hermoni taaperooni, koska eihän se aina voi sen käyttäymiselle mitään, kun jos siellä sitä ADHDta on taustalla. Muistaahan sen istetäkin, että välillä oli mahdottomuus keskittyä yhteen asiaan ja ei vaan niinkuin pystynyt olemaan mitenkään päin.
Mä oon selvinnyt koko mun elämän ilman mitään lääkkeitä ja se on musta tosi hyvä. Oon tainnut kerran kokeilla ja niistä ei muistaakseni ollut mitään tehoa. Mä haluaisin viedä Olivian ADHD testeihin ihan mun oman mielenrauhan vuoksi. Tiädättekö tunteen, kun saatte jollekkin asialle varmistuksen, vaikka se olisikin pieni asia. Silti siitä tulee niin turvallinen olo. Mul on just sellanen fiilis, että haluan mennä niihin testeihin heti äkkiä nyt välittömästi. Mutta eihän sellainen onnistu, kun testit tehdään lähemmäs kouluikää vasta.
Mikä mua pelottaa eniten tulevassa?
Pelottavinta on se, että jos mä en pärjäisikään ADHD lapsen kanssa, koska mullakin on ADHD. Se on pelottavinta kaikista. Miten me tytöt sumplitaan asiat yhteen sopiviksi. Äidin pitäisi olla se, joka muistaa hoitaa hommat.
Mä tarvitsen ohjausta miten toimia ADHD lapsen kanssa. Vaikka ADHD ei olekkaan varmaa niin haluan silti elää elämää, jossa eläisimme sellaista arkea. Jotenkin on helpompi mennä päivä kerrallaan, kun ajattelee jo valmiiksi sen olevan. Rytmit, rutiinit ja tasaista arkea.
Mä en uskalla soittaa neuvolaan ja kysyä apua, koska mulla on fiilis siitä, että ne olettaa mun olevan vain väsynyt ja että en pärjää uhmakkaan lapsen kanssa. Ja tasan mun taustojen takia, niinkuin meille heti ehdotettiin raskaana ensimmäisessä neuvolassa kaikkia tukitoimia, koska olin sijoitettu niin eihän minulla voi olla tukiverkkoa.
Onko täällä lukijoina ADHD äitejä, sekä joiden lapsillakin olisi ADHD epäilyä?
Taikka vaan toinen.
-Tanja
