Viime vuonna tähän aikaan

3.3.2014 mulla ei ollut vielä mitään aavistusta mitä seuraavana päivänä tapahtuu. Taino aavistus oli, mutta en uskonut toiveen käyvän toteen vielä seuraavanakaan päivänä. 

Järjestelin vauvan huonetta asumis kelposeksi. Muuton takia kaikki oli aivan mullinmallin joka kolkassa tavaraa. Miehet olivat niin väsyneitä muuutosta, että totesivat vaan jos huomenna järjestellään vauvan huone. Minä päättäväisenä en taipunut huomiseen vaan piti just sillä hetkellä saada vauvan huone kuntoon, että sain mielenrauhan. Ja voin odottaa hyvillä mielin tulevaa vauvaa, joka saattoi syntyä milloin tahansa. 

Kävin rättiväsyneenä nukkumaan. Toivoin kovaa, josko ens yönä tulisi lähtö. Mä jotenkin oletin, että se lähtö tulee yöllä jos on tullakseen. Aina aamusin herätessäni tokasin vain joo ei se tänäänkään halua syntyä. 

04.00 mulla alkoi suurin piirtein supparit ja vessassa ravaaminen. Mutta siltikään ei mitään. Kallella oli ruokapöydän haku heti aamusta, joten en edes vaivautunut sanomaan mitään. Vaikka suppareita tuli, mutta ne ei ollut kovia. 

Kallen tultua kerroin, että olin soittanut synnärille ja meillä oli lupa tulla jo. Tästä eteenpäin kerron lisää huomisessa postauksessa. Olkaahan siis kuuloolla. 

Tekstin pointti nyt vaan oli se, että en millään käsitä, kuinka aika on mennyt nopeasti! Huomenna on tasan vuosi siitä, kun Olivia syntyi ja sain nähdä hänet ensimmäistä kertaa. Vuoteen on mahtunut niin paljon erilaisia tunteita, etten vain voi ymmärtää. Ihmeellinen vuosi takana. Toivottavasti vielä ihmeellisempi vuosi edessä. 

Huomenna jatkuu.. 

-Tanja