Tiedänkö edes itsekkään kuka olen?

Oman lapsen saatua olen miettinyt paljon omaa taustaani ja elämäni lähtökohtia. Olen aina tiennyt, että olen sijoitettu sijaisperheeseen, koska oikeat vanhempani eivät ole kyenneet minusta huolehtimaan. 

Nyt olen hetken aikaa jo miettinyt, että miksi minä olen juuri syntynyt vanhemmille, jotka eivät ole minusta voineet huolehtia. Miksi minä olen juuri tälläinen, jolla on kaikki mahdolliset diagnoosit vaikeuttamassa elämää. Olen tosin oppinut elämään virheideni kanssa, mutta yhtä helppoa se ei ole aina ollut. Koska olen tiennyt, että olen erilainen, kuin muut. 

Näytän samalta, kuin kaikki muut. Minusta ei ulkopuoliset huomaa mitään erilaista, jos eivät tunne tai tiedä. 

Menin vasta kahdeksan vuotiaana kouluun. Olen ollut erityisluokalla 3:lk eteenpäin, kun minulla todettiin monet erilaiset diagnoosit. Kävin terapiassa ja en koskaan sanonut kenellekkään, että kävin terapiassa. En muista olisko parhaimmat ystäväni tienneet, että kävin terapiassa. Muistan vain sen, että pidin sen visusti salassa kaikilta. 

Silloin oli noloa olla erityisluokalla, häpeäpilkku suorastaan tai niin minä sen koin. En olisi pärjännyt normaalissa luokassa. Yläasteelle hakiessani toivoin sydämmeni pohjasta pääsyä niin sanotusti normaalille luokalle. Ja pääsinkin, olin valmis siis aloittamaan puhtaalta pöydältä. Kävin yläasteella erityisluokassa melkeempä kaikilla atto tunneilla. Mutta se ei silloin enää tuntunut niin pahalta, koska mentiin sinne aina yhdessä mun ystävän kanssa. 

Ahdisti, kun en saanut koskaan koulusta hyviä numeroita. Olin aina melkeempa luokkani huonoin. Muistan kerran saaneeni jostain kokeesta -4, koska olin kirjoittanut oman nimenkin väärin. Panikoin kokeissa, en saanut asiaani paperille. Jos en ollut varma vastauksesta jätin kohdat tyhjäksi. Pelkäsin, että jos se onkin väärä vastaus siihen kohtaan niin opettajat nauravat ja luulevat mua tyhmäksi. 

Muutama aine oli helpotettuja ja niistä aloin saamaan keskiverto hyviä numeroita ja ne hyvät numerot tsemppasivat mua jaksamaan. Ysin lopussa sainkin palkinnon mun jaksamisesta ja uurastamisesta. Vikalla peruskoulun luokalla nostin numerolla mun keski-arvoa. Ja sain ysien juhlassa vuoden tsemppari palkinnon. Se antoi sen kiitoksen vaikeasta yläaste ajasta. Mä selvisin ja mä pääsin peruskoulusta pois! 

Ysin jälkeen "murruin" koska en päässyt mihinkään kouluun, huonon keskiarvon johdosta. Pääsin kumminkin ammattistartti pajalle, missä olin vuoden. Ja hain uudestaan kouluun. Pääsin hotelli ja ravintola-alalle, mutta se loppui yhtä nopeasti, kun alkoikin. 

Pidin välivuotta, kävin töissä ja mietin mihin kouluun pääsisin, mikä myös kiinnostaisi. Olin hakenut aikasemminkin kosmetologksi, mutta en päässyt huonon keskiarvon takia. Päätin jatkaa kosmetologi kouluun hakua niin kauan, kuin sinne pääsisin. En antanut periksi! Vihdoin pääsin ja tässä sitä ollaan opiskelemassa unelma ammattia! 

Elämä on ollut yhtä myllerrystä, koko elämän ajan. Olin hetken fine itseni kanssa, mutta löysin hiljattain papereita musta. Tokaisin ääneen "En tiennyt, että mä oikeasti olen näin vammainen." Tiesin vaikeuksistani, mutta karuna totuunea niitä luki toinen toisensa perään siinä paperilla. Taisi, muutama kyynelkin tippua, kun ajattelin asiaa, että miksi minulla? En väitä, etteikö muillakin olisi jos jonkinlaisia diagnooseja, mutta mä en tiennyt niitä olevan mulla noin paljon. 

Yksi ystävistäni kerran pyysi saada sossusta, hänen paperinsa. Koko hänen elämänsä olisi siinä nipussa. Itse olen aina ollut vahvasti sitä mieltä, että mä en mun papereita halua lukea, koska mä tiedän kuka mä oon ja mä oon just hyvä näin. Mutta nyt hetken on ollut sellanen, että jos sittenkin tilaisin. Mitä mä häviäisin siinä? Toinen kysymys, voittaisinko mä siinä mitään? Entäs, jos sielä on tosi pahaa tekstiä? Elämän isoja kysymyksiä. En ole vielä uskaltanut niitä pyytää enkä tiedä vielä ajonko pyytää ollenkaan. Tai, jos en nyt niin aijonko koskaan. 

Sekä jälkeenpäin miettien, miksi oon hävennyt käydä terapiassa tai sitä, että olen ollut erityisluokalla. 

-Tanja