Kaksplus.fi

torstai 23. maaliskuuta 2017

Sain apua, kun uskaltauduin pyytämään

Olimme Olivian 3-vuotis neuvolassa ja olin aikaisemmin jo päättänyt kysyä apua arkeen. Ajattelin, että enhän minä ole ensimmäisenä avun saanti jonossa, koska eihän meillä ole Olivian kanssa mitään hätää. Olim varautunut suoraan kieltävään vastaukseen, koska olinhan lukenut somesta paljon, sekä kuullut ystäviltäni, että apua ei välttämättä saa silloin, kun sitä haluaa. 

Puhutaan paljon, että äidin pitää osata pyytää apua, kun siihen on tarve. Ajattelin, että ennalta ehkäisen asiaa ja pyydän apua hyvissä ajoin, vaikka emme ehkä sitä vielä niin paljon tarvitsekkaan. Mutta uskon, että tulemme tarvitsemaan. 

Avasin suuni neuvolassa, että haaveilen tukiperheestä Olivialle, mutta tiedostan että en varmasti ole jonossa ensimmäisenä ja ymmärrän sen. Onhan lapsen isäkin kuvoissa sillointällöin. Isovanhemmat sekä minun sisarukseni auttavat aina kun tarve sitä vaatii. Sekä ystäväni ovat olleet todella paljon avuksi. Joten onhan minulla tukiverkosto kunnossa, toisilla taas ei ole ja he tarvitsevat ehkä meitä kipeämmin apuja arkeen. Mutta en silti jättänyt pyytämättä apua.

Jäin yksin lapsen kanssa, mutta en täysin yksin. Silti neuvolassa sain "kauhisteluita" että en ole aikaisemmin apuja pyytänyt ja että ehdottomasti tukiperhe asiat pyörimään sekä perhetyöntekijä. Otin kaiken vastaan ilomielin, koska ihana saada apua, kun sitä pyytää. Pyöritän arkea pääsääntöisesti yksin ja minun huoli on otettu kuuleviin korviin lapsestani. Olivia tarvitsee erityistukea arjessa ja on ihanaa, että päiväkodissa ja neuvolassa on asia otettu hoidettavaksi, minut on kuultu eikä minua ole jätetty vain miettimään yksikseni asioita. 
Olin enemmän väsynyt, kun olin vielä parisuhteessa kuin nyt. Silloin en tajunnut apua pyytää, kun oletin, että eihän sitä saa koska on parisuhteessa. Yritin jaksaa itse kaiken ja tässä lopputulos. Suhde kariutui. Ja en ihan rehellisesti usko, että olisin saanut samanlaisen vastaanoton neuvolassa pyytäessäni apua, kun olin parisuhteessa. Se jääköön ikuiseksi mysteeriksi olisiko sitä apua herunut, tärkeintä tässä on se, että nyt me saamme apua! 

Olen todella kiitollinen avusta mitä olen saanut ja tulen saamaan! 

Minkälaisia kokemuksia teillä on, kun olette apua pyytäneet? Oletteko saaneet ja kuinka nopeasti? 

-Tanja 

3 kommenttia:

  1. Hyvä, että uskalsit pyytää apua! Huippua, että saatte apua!

    VastaaPoista
  2. Mä kattoin eilen sun snäppejä pupu filtterin kanssa, kun kerroit autokoulusta, ja ai että mä nauroin ihan vedet silmissä, kattoin ne klipit monta kertaa, olit niin ihana ja hauska, en ehkä kestä! <3 <3

    Me saatiin nyt puolentoista vuoden odotuksen jälkeen tukiperhe, meillä käy 1x viikossa perhetyöntekijä, ja ihan huippu asia. Auttaa tosi paljon siivouksessa ja Leevin kanssa, Leevin kanssa on kanssa ne omat haasteensa. Ollaan Leeville puhuttu isästä, mitä ei leevin elämässä ole, leevi näki sattumalta isänsä ihan tostnoin vaan kaupassa, ja tunnisti tottakai valokuvan perusteella, kuten blogissakin kirjotin kerran, se oli mulle järkytys ja kamala shokki. Selitä siinä sitten illalla itkevälle, isää ikävöivälle lapselle että miksi isi käveli ohi, eikä tullut halimaan ja moikkaamaan. :'(

    Ja mä tiedän muutaman ystävä pariskunnan jotka ovat saaneet apua, ovat saaneet nyt myös tukiperheen, tosin heillä on kolme lasta, eli oon ihan varma että myös te olisitte saaneet apua aikaisemminkin.

    Musta on todella hienoa että nykyään ihmiset osaavat hakea apua, jos siltä tuntuu. Itte aluksi epäröin sitä ja lopetin muutama vuosi sitten meidän suhteen perhetyöhön yms, mutta sitten mulla todettiin masennus ja siitä mä sitten tajusin että hitto, mä en pärjää enään yksin, mun on pakko hakea apua tai Leevi voi lähteä mun luota pois. Mä olin ihan pohjalla tossa yhdessä vaiheessa, se oli kamalaa. Mutta nyt pikkuhiljaa asiat menee vihreeseen suuntaan. TSEMPPIÄ TANJA <3 :)

    VastaaPoista
  3. Kauniit kuvat! 😍 ihana kuulla positiivisia kokemuksia 😊

    VastaaPoista