Olen antanut itselleni aikaa ja olen alkanut nauttia elämästä, sen huomaa kasvoissani. Tovi sitten katsoin vanhoja kuviani ja huomasin kuvista sen väsyneen minäni. Ei niin vähänkään väsynyt vaan todella väsyneen. Kuvia katsellessani vierähti muutama kyynel ja ajatukset hyppivät edes takaisin. "Miksi olen päästänyt itseni tähän kuntoon, miksi annoin tehdä tämän itselleni?"

Päätin, että tuosta suosta on noustava ylös ja äkkiä. Pian 24-vuotias nuori nainen näyttää paljon vanhemmalta mitä on. Tein päätöksen , että päivä kerrallaan mennään eteenpäin pieniä asioita kohti. Tiesin, että muutoksen tekeminen vaatisi paljon aikaa ja itsekuria. 

Olen onnistunut tavoitteessan, kasvoistani paistaa onnellisuus ja virkeys. Oman itsensä kunnioittaminen on palannut ja tullut jäädäkseen.  

Olen laihtunut paljon, en itse näe sitä muutoin, kun että on hyvä olo ja ei ole niin pöhöttynyt fiilis. (Housut eivät enää purista..xD) Kasvoistani on tullut kevyemmät, näytän onnelliselta, eikö? 

Tykkään laittaa itseäni nätiksi ja pukeutua hyvin, ennen kävelin ilman meikkiä päivittäin, koska en jaksanut. Nyt meikkaamisesta on tullut arjerutiini. #ILOVEME

Haluan vain sanoa, että arvostakaa itseänne, minä en arvostanut. 

Ihanaa loppuviikkoa joka ikiselle! 

-Tanja 

Milloin uskallan edetä elämässäni vai uskallanko enään koskaan?

Uutta arkea on nyt mennyt tovi. Käsi sydämmellä voin sanoa, että olen onnellinen. Olen saanut ylimääräiset ihmiset pois elämästäni, Ihmiset, jotka toivat pelkkää pahaa oloa. Koen henkisen hyvinvoinnin todella tärkeänä ja nyt olen vasta ymmärtänyt, kuinka loppu olin. Henkinen hyvivointini alkaa pikkuhiljaa palata pala palalta takaisin. 

Olin rikki, mutta hetken pohdittua asiaa yksin ja läheisteni kanssa. Olen kuullut läheisiltäni paljon hyvää, kuinka he näkevät minun olevan nyt onnellinen. Kasvoistani näkyi se kaikki henkinen väsymys mikä minulla oli. Elän tätä elämää itseäni varten en toisen aikuisen takia. Kumpa olisin vain tajunnut sen aikaisemmin, olisin säästynyt niin monelta väsymykseltä. 

Koen surua lapseni puolesta, mutta ajattelen asian niin. että kun äiti voi hyvin voi myös lapsi hyvin. 

Me elämme tällä hetkellä aivan kahdestaan ja vaikka se onkin raskasta niin nyt uskallan nauttia elämästä täysillä. 

Pelkään asioita, mielessä on pyörinyt monet illat asia, joka ei tällä hetkellä ole millään tavalla meidän perheelle ajankohtainen, mutta sitten kun se on niin miten tulee toimia, vai tuleeko asia edes koskaan tähän perheeseen ajankohtaiseksi? - Uusi perheenjäsen.  

Tällä hetkellä tärkeintä on, että Olivian elämässä on ihmisiä, jotka pysyvät varmasti tulevaisuudessakin mukana. En tiedä voinko ikinä  antaa itseni  rakastua uudestaan. Uskallanko? Haaveena olisi kokonainen perhe, vaikka meillä on tälläkin hetkellä omalla tavallaan kokonainen perhe. 

Milloin edes on oikea rakastua uudelleen? Voiko siihen edes olla sitä oikeeta hetkeä? 

Tälläisiä pieniä pohdintoja tähän väliin. Miten te olette kokeneet erot pitkästä parisuhteesta, varsinkin, jos on lapsia? Oliko helpotus vai ei? Oletteko miettieneet miten uskallatte jatkaa elämää, uuteen parisuhteeseen, kaupunkiin tai johonkin muuhun suureen? 

*Painotan vielä, että itse en ole tällä hetkellä suuntaamassa uuteen parisuhteeseen. Nämä ovat vain pohdintoja. Uskon, että monella eronneella on samanlaisia ajatuksia. 

-Tanja

MINÄ VALMISTUIN

Kiitos paljon kaikille, jotka olivat näinä kouluvuosina tukenani ja auttoivat ylä sekä alamäissä! En voi sanoilla kuvailla kuinka kiitollinen teille olen!

Nyt olen onnellinen ja erittäin valmis kosmetologi! Iso kiitos!

 -Tanja 

VALMISTUJAISMEKOT

Jokaisella tytöllä on varmasti mielikuva miltä tulee näyttämään juhlissa. Olinhan itse jo viisi vuotta ennen päättänyt miltä tulen näyttämään omissa rippijuhlissani. Nämäkään juhlat eivät eronneet siitä, että eikö olisi ollut mielikuva juhlista ja miltä tulen näyttämään. 

Valmistuminen tuli niin yllättäen, että en ollut varautunut siihen millään tavalla. Ahkeroin vain hikikarpalot otsalla viimeiset koulutehtävät, jotta valmistuisin. 

Olin valmistunut siihen, että voin valita kauniin mekon juuri mekkosesongin aikaan. Jolloin valikoimaa olisi rutkasti. Toisin kävi, mekkojahan tähän vuoden aikaan kaupoissa on todella huonosti. Ja mekon tilaaminen tuntui niin vieraalta, kun ei pääse sitä heti kokeilemaan ja katsomaan miltä mekko näyttäisi päällä. Sekä en ollut valmis maksamaan mekosta montaa euroa, koska tälläisiä juhlia ei ole nyt lähiaikoina tulossa missä voisin mekkoa käyttää uudestaan. 

Löysin mekon ja tilasin, hikoilin ja odotin mahtuuko mekko päälle tai istuuko edes millään tavalla. Positiivisesti yllätyin, että mekko oli hintsusti iso ja isosikoni lupasi pienentää mekon oikean kokoiseksi. Joten napakymppi tuli tilattua. 

Mekkohan ei ole millään tavalla sitä mitä oisin halunnut sen olevan, mutta tähän aikaan vuodesta ei sopinut olla nirso, koska olisin muuten jäänyt ilman mekkoa. Mekon piti olla asiallinen ja siisti mikä sopisi valmistujaistilaisuuteen. Mikään ei saa siis vilkkua! 

Olivia sai myös kauniin mekon äidin juhliin Lindexin alennusmyynneistä. Mimmi itsekkin on ihan rakastunut mekkoon ja haluaisi pitää sitä nyt jo päällä yöllä ja päivällä. 

 Mitäs pidätte meidän mekko valinnoista? 

-Tanja 

Kaksin kauniimpi

2017 vuosi alkoi erittäin haikeissa merkeissä. Vaikka luulin 2017 vuoden olevan elämäni paras vuosi monestakin syystä. 

Päätimme jatkaa eri teitä seitsemän vuoden seurustelun jälkeen. Viimeinen puoli vuotta oli ollut mulle henkisesti todella raskas, koska hoidin pääsääntöisesti kaiken itse ja yksin. Mulla oli koulu viittä vaille purkissa, joten mun kaikki keskittyminen meni kouluun. En huomioinut tarpeeksi toisia siinä sivussa. Se alkoi pidemmän päälle rasittaa parisuhdetta ja sen huomasi, kun mies ei viihtynyt enää kotona. Riitoja tuli, kun toinen lopetti yrittämisen. 

Itse eroa miettineenä jo tovin, mulle tuli todella helpottunut olo, kun toinen sanoi sen ääneen. En uskaltanut avata suutani. Pelkäsin tulevaa liikaa. Eniten suhteen päättyessä jäi harmittamaan miksi tästä ei keskusteltu aikaisemmin, miksi emme tehneet asialle mitään aikaisemmin, vaikka molemmat tiesivät, että kaikki ei ole hyvin. Luovutimmeko liian helpolla? Tälläiset asiat pyörivät mielessä monta päivää ja itkin, koska tulavisuus pelotti. 

Mua pelottaa edelleen, että miten pärjään tytön kanssa kaksin, eihän se ole salaisuus, että pelkään. Olen jopa ahdistunut, kun tyttö kysyy koko ajan missä isi on. Joudun joka päivä vähintään sen neljäkymmentä kertaa selittämään juurtajaksaen, että isi asuu nyt omassa kodissa ja tämä koti on äidin ja Olivian koti. Vastaukseksi kuuluu- Missä isi on? Haluan isin kotiin, isi keittää puuroa. Tämä ei ole minun koti, haluan isin kotiin. Mitä tässä tilanteessa voin enää tehdä muutakuin jättää vastaamatta tai vastata uudestaan samat lauseet mitä sanoin noin kaksi minuuttia aiemmin.

Saan haleja päivässä noin kaksikymmentä kertaa ja samalla kuuluu hento ääni "äiti, älä jätä minua olen sinun rakas." 

En voi sanoa, että olen sujut eron kanssa, mutta olen oppinut elämään jo asian kanssa. Pystyn nyt myös keskittymään itseeni. Vaikka Olivia tarvitseekin kaiken mahdollisen tuen minulta, uskon että osaan antaa myös itselleni aikaa ja pitää oman mieleni virkeänä. 

Olen saanut kaiken tuen ystäviltäni ja perheeltäni, jopa enemmän mitä olisin koskaan osannut odottaa. Kiitos!  

Mutta on tässä vuodessa jotain hyvääkin, saan kosmetologin tutkintotodistuksen 20.1, tätä varten on rehkitty! 

-Tanja

Joulupukki onnellinen muisto vai traumoja aiheuttava satuolento?

 

Eihän lapselle saa valehdella, että joulupukki olisi mukamas olemassa. Lapsi voi pettyä todella pahasti sekä menettää luottamuksen vanhempiinsa. Lapsi kärsii, kun hänelle uskotellaan joulupukin olevan olemassa. 

Jos lapselle ei saa uskotella joulupukin olemassa olosta niin miksi kaikkialla on joulupukin kuvia sekä kauppakeskuksissa pyörii joulupukit ennen joulua ja lapset jonottavat pääsevänsä pukin syliin? Erittäin kakspiippuinen juttu, eikö? Lapsihan ei voi olla huomaamatta kummallisen näköistä ihmistä ja olla kyselemättä kuka punapukuinen ja parrakas henkilö on. 

Lapsille on monien vuosien ajan uskoteltu, että joulupukki on olemassa ja joulupukilla on apureinaan tonttuja jotka kurkkivat pitkin vuotta ikkunasta onko talossa kilttejä lapsia. Ansaitseeko lapsi joululahjoja. Miksi tämä uskottelu on nyky aikana tullut todella vääräksi tavaksi? "Olen huono vanhempi sen johdosta, kun olen vastannut lapseni kysymykseen rehellisesti kuka hän on." Vain näin ajatellaan nykyaikana. 

Meillä Olivia uskoo ihan täysillä joulupukkiin ja odotetaan kovasti, milloin pääsee taas joulupukin syliin. Aamuisin ensimmäiset lauseet voivat olla "Joulupukki hakee ihan kohta." Ja samaan aikaan vedetään jo kenkiä jalkaan, jotta olisi valmiina, kun pukki tulee. 

Olen tai en opettanut lapseni uskomaan joulupukkiin, huomaan lapseni onnen kun hän odottaa joulupukkia ja puhuu joulupukista päivittäin. Me odotamme kovasti joulupukin tulemista aattona.

Lapseni uskoo joulupukkiin, entäs sitten? Pitäisikö minun nyt sanoa lapselleni, ettei joulupukkia ole olemassa? En usko, että edes ymmärtäisi lausetta "ei ole olemassa."  

Joulupukilla ei luoda traumoja tahallisesti, kuin esimerkiksi vesihiiden pelottelulla. 

Kaikkien ei tarvitse uskoa kaikkeen, eivät kaikki usko jeesuksenkaan. 

Miten teidän perheellä on tapana suhtautua joulupukkiin? Tuleeko teille joulupukki sekä uskovatko perheen lapset pukkiin? 

Ihanaa joulun odotusta kaikille! 

-Tanja 

JOULUKUUN LIVBOX`16

Oli taas se aika kuukaudesta noutaa Livabox R-kioskilta. Tämä oli sitä paitsi viimeinen Livbox, nyt tammikuusta lähtien boxi kulkee nimellä Bette Box. 

Aluksi minulla ei ollut minkään laista uskoa Livboxiin, koska olin lukenut pelkkää huonoa siitä ja lähdin sitten myös itse kokeilemaan mitä fiiliksiä boxi toisi tullessaan. Ja nyt voin rehellisesti sanoa, että varsinkin tämä joulukuun boxi oli positiivinen yllätys. 

Tuotteet ylittävät reilusti boxin hinnan, joka on mielestäni tärkeä asia. Muutenhan olisi vain järkevintä käydä kaupassa hakemassa tuotteet jotka kiinnostavat. 

Joten boxin idea on mielestäni toteutunut joulukuussa todella hyvin! Mitä boxi sisälsi? 

Lumene- Invisible illumination nordic light valopisarat

Nivea- Caring shower silk mousse 

Manna Kadar- Radiance split pan bronzer and highligther duo

Jordan Clinic- Total protection hammastahna

Rfsu- intim daily wash

 Tässä oli joulukuun livbox sekä viimeinen livbox, pidittekö? 

Lähiaikoina on tulossa postausta, että millä minä hoidan ja puhdistan kasvojeni ihoa. Sekä arvontaa! 

-Tanja
*yhteistyössä Livbox

Oppimisvaikeudet eivät estä onnistumista

Kahdeksan vuotiaana pääsin ensimmäiselle luokalle, mietin että miksi olin vanhempi kuin muut. Oppiminen takkusi jo heti ensimmäisiltä kouluviikoilta lähtien. Nolotti, koska en osannut asioita yhtä nopeasti kuin muut. Koulua  vaihdettua menin erityisluokalle. "kaltaisteni joukkoon" uusi koulu ja mikä sen nolompaa olla erityisluokalla? Kolmosluokkalaiselle tytölle mikään siinä tilanteessa ollut nolompaa. 

Oppimisvaikeuset toivat haasteita koulun käynnissä, koulun käynti oli todella raskasta. Sain paljon tukitoimia oppimisvaukeksiini. Mutta minua jopa nolotti käydä kaiken maailman testeissä ja saada melkeimpä omasta mielestä ainakin kerta kerran jälkeen huonompia lausuntoja. Aina löytyi joku uusi "vika" niin sanotusti.

Ylästeelle mentäessäni rukoilin pääseväni normaaliin kouluun sekä mikä oli vielä tärkeämpää niin päästä normaaliin luokkaan. Luokkaan mistä minua ei tunnisteta päällisin puolin millään tavalla erityiseksi. Toiveeni toteutui pääsi  normaaliin luokkaan. Toiveeni oli kuultu, sitä ilon määrää. Sain kyllä kaikki erityistoimet, jotta koulunkäynti sujuisi. Onni oli se, että kaikki keskittymisongelmat, lukihäiriöt yms oliviat yleistymässä koko ajan, asioista tiedettiin enemmän.

Yläaste läheni loppuaan minä kaikkeni antaneena vannoin, etten ikinä enää opiskele. Kouluvuodet ovat olleet niin rankkoja ja oppimisvaikeuksien takia.

Ala-ikäisenä silti minä hain ylästeen loputtua kouluun, haaveena oli kosmetologin opinnot, kuulin jo ennenkuin olin lauseeni kerennyt  lopettaa kesken, että eikö olisi jotain realistisempia haaveita, ei tule kuuloonkaan tuollaiset opinnot minun keski-arvolla. Vaikka olin  nostannut viimeisenä vuonna yli numerolla keski-arvoani sekä saanut todistusten jaossa vuoden tsemppari palkinnon. Silti minulla ei olisi mahdollisuuksia edes hakea kyseiselle alalle, koska kannatta laittaa varman päälle hakemukset.

Oliskohan ehkä kannattanut käydä se ylä-aste kunnialla loppuun eikä vain perseillä ja häiriköidä muita kolmevuotta. Tähänkö on nyt tultu, oppimisvaikeuksien takia en pääse haaveammattiini. Laitoimme jatkohakemukset niin sanotusti varmoihin paikkoihin eli hotelli ja ravintola-alalle oli ykkösvaihtoehto. Muita vaihtoehtoja en muista mitä olen laittanut, mutta viimeiseksi halusin laittaa kosmetologi, josko silti pääsisin. -En päässyt mihinkään kouluun, en edes niihin niin sanottuihin varmoihin paikkoihin, johon minun olisi niin sanotusti kuulunut päästä. Mitäs sitten? Pettymyksen määrä oli suuri.

Kävin vuoden ammattistarttipajaa, hain uudestaan kouluihin. Vihdoin pääsin kouluun, mutten sinne minne olisin täydestä sydämmestäni halunnut. Ajattelin kuitenkin, että koulu kun koulu. Parempi jotain, kuin ei mitään. Hotelli ja ravintola-ala ei ollut mun juttu. Asian voisin ilmaista näin, "se loppu yhtä lyhyeen kuin alkoikin."

Välillä kaivoin diagnoosi paperini esiin ja mietin, että miksi juuri minä? Miksi minä en voi olla normaali, menestyvä ja hyvä koulussa.

Viidennellä kerralla tulin valituksi, enkä voinut uskoa sitä todeksi! Pääsin kouluun, kouluun johon olin hakenut viisi kertaa! Kaivoin taas diagnoosi paperit esiin, tällä kertaa niitä katsellessa olin ylpeä itsestäni. Todella ylpeä.

Nyt on hetki, jota en olisi koskaan elämässäni uskonut tapahtuvan. Minä valmistun, valmistuin kosmetologiksi! Kaikkien näiden vaikeuksien jälkeen minä valmistun! Epäilijöitä on ollut jonoksi, myös minä itse en uskonut, että tulen valmistumaan ajallani. Sain lapsen opiskelun ohella ja silti minä valmistuin.

Olen viime kuukaudet tehnyt viimeisiä koulujuttuja, käyttänyt kaiken ylimääräisen ajan niihin. Pelottaa sekä kauhistuttaa, tätä päämäärää kohti olen mennyt laput silmillä. Mitäs nyt?

Haluan todeta kaikille samoista asioista kamppaileville, että jatkakaa yrittämistä, vaikka olisi pahoja oppimisvaikeuksia, keskittymishäiriö yms... Tai ei ensimmäisellä kerralla pääse haluaamansa kouluun, tai ihan vain usko meinaa loppua kaiken kesken, suosittelen silti vain jatkamaan unelmia kohti, viis muiden mielipiteistä!

Olen todella kiitollinen ystävilleni sekä perheelle, jotka ovat silti tukeneet kaikista vaikeuksista huolimatta minua loppuun asti! Uskokaa itseenne! 

-Tuore ja onnellinen kosmetologi