Mä en pysy mukana tässä kuuluisassa " äiti vaiheessa. " Siis en oo tottunut tähän yhtään, vaikka Olivihan on ollut musta riippuvainen syntymästään lähtien. Mutta silti tää tuli mulle jotenkin isku vasten kasvoja, minkälaista tää oikeasti on..
En saa edes kääntää selkääni neitokaiselle tai tulee armoton huuto. Tiedän, ettei Olivialla ole mitään hätää, kuhan huutaa vain lattialla. Mutta silti se on musta sydäntäsärkevää mennä vessaankin, kun kuulee toisen huutavan sydämmensä pohjasta.
Sekä mun hermot ei kestä ainaista huutamista. Mulla on pää koko aijan tosi kipee. Onneksi meillä nukutaan yöt nyt paremmin, niin saan hetken edes levätä.
Vaikka tätä sanotaan äiti vaiheeksi niin kyllä meillä on ihan se ja sama, kuka lähtee huoneesta pois tai kääntää selkänsä. Esim tänään sai isi kuulla raivot. Mä tein Olivialle ruokaa ja isi sai viihdyttää neitokaista sen aikaa. ( Ruuan teosta postaus myöhemmin. )
Silti mä olen mailman onnellisin tästä " pikkusesta nyytistä. " Vaikka se välillä todenteolla raastaa mun hermoja. Oon niin onnellinen, kun se on oppinut konttaamaankin, enkä meinaa enää pysyä sen perässä.
<3
Mulla on ihan samoja fiiliksiä ja nyt 1-vuoden kohdalla tuo "äiti vaihe" on vaan pahentunut. Toivon tosiaan, että tää helpottas jo, sillä päivät on tosiaan aika hajottavia :/
VastaaPoistaToivotaan, että molemmilla alkaa helpottamaan piakkoin. Tsemppiä ja jaksamista sinne! <3
Poista