Mistä tietää, että on masentunut?

torstai 22. maaliskuuta 2018

Noin vuosi sitten mulla ei ollut töitä eikä oikeastaan mitään muutakaan sisältöä elämässä.
Koitin kauheasti etsiä töitä, mutta tuloksetta.

Kuukaudet alkoivat kulua samalla kaavalla joka päivä viikosta toiseen, pikku neiti aamusin päiväkotiin ja itse kotiin sängynpohjalle.
Koitin toki myös pitää kotia jossain järjestyksessä. Aluksi se toimi ja oli todella siistiä, koska ei ollut muutakuin aikaa siivota. Tein ruuat aina valmiiksi sillävälin, kun neitokainen oli päiväkodissa.

Pikkuhiljaa tilanne alkoi luisumaan käsistä. Enää en siivonnut päivittäin, enkä edes joka toinen päivä. Siivous vaihtui huomaamatta viikkosiivoukseksi, jonka tein sieltä mistä aita oli matalin.

"Miten sua voi väsyttää, vaikka makaat kaiket päivät sängyssä?" -Nimen omaan!? Tätä itsekkin tuli pohdittua useasti, että miks mua väsyttää koko ajan. 
Kuva Pixabay
Kun vähän joutui jotain tekemään se tuntui urotyöltä ja sen jälkeen tarvitsi levon. Kavereiden kanssa oli vaikea lähteä mitään tekemään. Olin tekosyiden kuningatar! - En vain jaksanut alkaa ihmistäytymään ja olla sosiaalinen. 

Huomasin, että kavereitani alkoi tämä ärsyttämään suunnattomasti, koska kyllähän he tiesivät, että en tarvitse meikkiä kasvoilleni lähteväni ulos tapamaan heitä.


Pikkihiljaa asiat alkoivat kasaantumaan ja oli vaikea enää edes etsiä niitä töitä tai nousts sängystä sen koommin. Ajattelin joka päivä vain, että "olen kotona taas huomenna, teen huomenna siivouksen. Hoidan huomenna tarkeät asiat." - Harvoin niitä asioita tuli silti ikinä hoidettua, vaikka vannoin itselleni, että huomenna on muutoksen päivä. Silti sitä muutosta ei ikinä tullut.

Ennenkuin päätin lähteä työkokeiluun, joka oli pelastukseni.
Pääsin sängyn pohjalta ylös ja pääsin takaisin siihen tavalliseen arkeen. Työkokeilu tosin verotti varmaan ensimmäiset kaksi viikkoa tottua siihen tavalliseen arkeen ja olin entistä väsyneempi, mutta tiedän sen johtuvan tasan siitä, että ei ollut pitkään aikaan elämässä mitään sen säännölisempää rytmiä.

Työkokeilun loputtua päätin, että tähän kaikkeen en enää palaa. Siihen saamattomuuteen ja pahaan oloon mikä silloin oli. Mutta mä en ihan rehellisesti silloin tiedostanut tätä tilannetta mikä silloin oli. Näin jälkeempäin todellakin tiedostan ja ihmettelen, että minäkö olin masentunut? Perus terve ja iloinen nainen, joka innostuu asiasta kuin asiasta nollasta sataan sekunneissa!
Jännä näin jälkeenpäin miettiä, missä suossa sitä oikein on ollut ja mikä mietityttää, että sitä ei sillon oikeasti itse tajunnut.
Kuva Pixabay
Mutta nyt virkeämpänä kohti uusia haasteita. Sain työpaikan, jeij!

En ole käynyt toteamassa masennustani missään, mutta näin jälkeen päin pohdittuna taisin olla vähän masentunut kokoaikaisiin epäonnistumisiin ja siihen, että en saa töitä.

Onko teillä ollut masennusta? Miten tajusitte, että olette masentunut? Jälkeenpäin vai jo silloin kun itse tilanne oli päällä? Miten pääsitte takaisin normaaliin arkeen?

Masennuksiakin taitaa olla, jos jonkin näköistä sorttia, on lievempiä ja sitten vakavampia.

Ihanaa päivää teille!
-Tanja

4 kommenttia:

  1. Mulla oli masennus päällä kun neuvolassa silloin avauduin. Lääkitys ja psyk.sh käynnit, niillä siitä onneksi päästiin. 😊

    VastaaPoista
  2. Mahtavaa! Onnea kovasti työpaikasta!!

    VastaaPoista
  3. Olen ollut kohta vuoden sairaslomalla ja näin siis poissa työelämästä. Minut on leikattu useamman kerran - jokainen kerta on ollut suunnitelmien mukaan se ainut tarvittava leikkaus. Aina on kuitenkin tullut takapakkia, on tarvittu uusi leikkaus, uusi toipuminen ja uusi aloitus. Yhä uudestaan ja uudestaan.
    Jatkuva kipeä elämä on rajoittanut arjen kotiin. Hyvinä hetkinä olen päässyt lähikauppaan tai voinut viedä lapset autolla kouluun. Päivät kuluvat kotona, suureksi osaksi juuri maaten, kun en enää viitsi muutakaan tehdä.
    Työelämästä "syrjäytyminen" oli kova juttu. Myös se on tuntunut pahalta, ettei työkavereista juuri kuulu, eikä heitä ole näkynyt minua kotiini tervehtimään. No, joulukortin lähettivät.
    Jouduin sairastuttuani luopumaan myös kaikista harrastuksistani ja niiden sosiaalisista kontakteista.
    Ystävän eivät juuri käy. Joskus joku laittaa viestin tai vastaa laittamaani viestiin.

    Toipuminen vie vielä aikaa. Yritän ajatella ktsestäni positiivisesti, vaikka masentumisen, lannistumisen tai luovuttamisen riski on ilmassa koko ajan todellinen. Pelkkä ajatuskin töihin palaamisesta tuntuu lipuvan aina vain kauemmaksi. Henkiset siteet, sellainen henkinen työsopimus, on katkenneet jo aikaa sitten. En tunne kuuluvani enää siihen tarinaan.

    Vaan vielä joskus sen auringon on paistettava risukasaankin! On vain rakastettava itseään, sillä aikaa kun paikalla ei ole muita, jotka minua rakastaisivat.

    VastaaPoista