Tosiaan, moni varmaan ihmetteli miksi mun blogin kirjoittaminen loppui melkeen, kun seinään. Siihen on todella yksinkertainen selitys. -Tunsin paineita kirjoittamisesta. Lyhyt ja ytimekäs syy. 

Millä tavalla tunsin sitten paineita tai miksi? 

Sillonkuin aloitin blogin kirjoittamisen niin mullahan ei ollut minkäänlaista hajua minkälainen some on tai minkälaiseksi se muuttuu. Silloin vuonna 2013 some oli vasta kehittymässä sellaiseksi mitä se tänä päivänä on. 

Julkaisin blogiini ihan rennon rempseästi, kaiken raskaudestani, lapsen syntymästä, lapsen painosta muihin mittoihin, nimen sekä kasvokuvia. Mitä milloinkin teimme ja miten lapseni kehittyi. Jossain vaiheessa kaikki tämä alkoi tuntua väärältä. 

Oli tärkeää saada isokasa lukijoita, jotta blogini nousi käviämääriltään isoksi, joten käytin häikäilemättömästi lasta sekä itseäni siihen. Olin valmis kaikenmoisiin paskamyrskyihin, kunhan saisin kävijöitä blogilleni. Jotta tuntisin kuuluvani johonkin, koska "blogikoleegoillakin" oli isot käviät. Klikkiotsikot oli tieni isompiin lukuihin. 

Mitä enemmän yhteistöitä sitä parempi blogi tai instagram. -Näin ajattelin, joten se alkoi ahdistaa. 

En halunnut enää tuoda sen suuremmin lastani esille blogissa, koska Lahti on yllättävän pieni paikka, joten aina joku oli lukenut blogiani ja lapseni tiedettiin vihreästä kakasta tai siitä, kuinka raskas se oli juuri ollut. Kaikki tämä tosin kuuluu äitiyteen ja se oli sitä aikaa, kun ei muusta puhuttukkaan kun vihreästä kakasta. Vihreäkakka, oli vertauskuva. 

Mitä enemmän klikkiotsikkoja, mistä ihmiset provoistui niin sitä parempi tietenkin. Mutta miksi itseni tai lapseni kustannuksella? Näin jälkikäteen mietittynä, että olisi pitänyt kuunnella omaa perhettä, kun he sitä kyseenalaistivat onko tässä mitään järkeä. 

Blogin kirjoitusaiheet tuntuivat pyörivän blogista toiseen samoissa. Kun lukija on lukenut jo viisi samasta aiheesta olevaa postausta niin alkoihan se turhauttaa itseäni myös. En tiennyt miten muutoin erotun joukosta, kuin sillä että lauseen rakenteet blogissani oli päin v***** ja kirjotusvirheitä muutenkin oli paljon. Tekstini välillä rönsyili ihan oudoiksi. 

Mammabloggaajat on kirjaimmellisesti nyt nähty ja kuultu, mitä enemmän jaat tekstejäsi facebookin ryhmiin sitä enemmän saat paskamyrskyjä sekä arvosteluja äitiydestä ja lapsestasi. 

Nyt on toisaalta kiva aloittaa taas kirjoittelu, koska on nähnyt tuon stressaavankin puolen tästä, enkä halua siihen enään uudelleen. Se uuvuttaa. Kiva, jos joku sattuu blogiani lukemaan ja siitä saa jotain itselleen, mutta kävijät eivät ole enää se pääpioriteetti. 

En sano, ettenkö tule jakamaan tekstejäni ikinä koskaan mihinkään, mutta sen sanon että en jokaista postaustani. Vaan, jos asia on minulle tärkeä ja haluaisin siitä keskustelua. En sillä periaatteella, että kunhan saan kävijöitä. 

Nyt koitan kirjoittaa hyvän maunrajoissa asiasta, kun asiasta mutta en klikkiotsikoiden ja käviöiden toivossa. Tuntuu, että blogien aikakausi alkaa olla jo mennyttä, mutta nyt voi tehdä juuri sitä mitä itsestä tuntuu hyvältä ja omassa tahdissa. 

Olisi kiva kuulla bloggaajien ja lukijoiden ajatuksia bloggaamisesta? Kaksi näkökantaa, miltä se ainainen postausten linkittely jokaiseen ryhmään on lukijana tuntunut tai miltä paineet käviöistä bloggaajana? 

-Tanja 

Terveppä terve, pitkästä aikaa

Joskus sanoin aikasemmin, että lopetan blogin kirjoittamisen, koska tuntuu että ei siihen ole aikaa eikä mulla ole mitään annettavaa kenellekkään. En usko, että ketään teitä kiinnostaa, meidän tavallinen arki sen kummallisemmin, ehkä jotain vertaistuki juttuja saattaisit lukijana saada irti, koska olenhan rohkean rempseä kirjoittaja ja olen aina kirjoittanut aika suoraan asioita blogiin ja nettiin yleensäkkin. Mutta entäs nytkun lapsi on jo niin iso, että en tule kertomaan meidän neuvolamittoja sen tarkemmin tai, että miten lapsellani menee. Onko siis järkeä kirjoittaa mitään? No kokeillaan onko järkeä. 

Oon tosi pitkään taas miettinyt blogin kirjoittamista, koska onhan mulla asiaa ja haluan olla äänessä ja kertoa mun mielipiteet jokaseen imetyskohuunliittyen tai onko sektio synnyttämistä. Vitsivitsi. Sellaisihan ne kaikki äitiblogit pääpiirtein on, otetaan vuoronperää kantaa johonkin kohuun, koska jokanen meistä haluaa kertoa oman mielipiteensä. 

Mulla ei pitkään aikaan ole ollut mitään omaa harrastusta, arki pyörii tasan kotona ja koulussa. Muistan, kun kirjotin blogia päivittäin pääsin rentoutumaan ja nollaamaan ajatukset. Joten kokeillaan nyt uudestaan! Tällähetkelläkin, kun tätä kirjotan, niin mulla on toiveikas ja ilonen fiilis. Tiedä sitten johtuuko se tästä kirjoittamisesta vai siitä, että oon juuri tällä hetkellä lapsissa viettämässä lomaa yksin, ilman mun perhettä. Nautin tästä, toivottavasti kirjotuksen into säilyy, kun palaan takaisin etelään arjen pariin. 

Mutta onhan tässä elämässä ollut nyt aikamoisia muutoksen tuulia, mistä haluisin kirjottaa. Elämää uusioperheessä, missä miehelläkin on lapsia. Mun lapsi alottaa kohta eskarin, ehkä pienryhmässä ehkä ei. Mun pitäis valmistua ja ytittäjä jutut kiinnostaisi. Ehkä aletaan olemaan sovussa lapsen isän kanssa ja tapaamiset rullaa. Kaikkea olisi hirveesti mielenpäällä, mut mitä on sitten taas ok kirjotella tänne ja miten. Se hakee ehkä vähän vielä paikkaansa ja mielikuvitusta. Mut tiedän, että uusioperhekuviot kiinnostaa kaikki, mutta millä tavalla sen saa tänne blogiin tuotua, että ei ole liian henkilökohtaista. Näitä mietitään, kunhan päästään kirjotuksissa eteenpäin. 

Mä jään nyt innoissani odottamaan seuraavaa inspistä, joka on toivottavasti jo pian. Ja saan teille mukavaa luettavaa tänne. 

-Tanja 

Roacutan kuuria takana neljä viikkoa

Oon jonkin verran puhunu mun aknesta täällä bloginkin puolella. Enemmän ehkä instagramin puolella @tanjaelviira . 

Mulla on paha akne tosiaan kestänyt viisi vuotta. Se alkoi ehkäsykapselin laiton jälkeen pikku hiljaa. Ehkä jopa niin, että siihen ei ite huomannut heti, kuinka pahaksi se ylty nopeesti. 

Viime kesänä 2018 akne oli suht hallinnassa ja lähdössä pois, kun lopetin hormonaalisen ehkäsyn. Syksyn tullen se akne palasi pahempana, kun koskaan aikasemmin. Sillon myös mulla tuli otsaan paljon finnejä, aikasemmin otsa oli aina pysynyt puhtaana. 

Mitä pidemmälle syksyyn mentiin niin, mulla alko tulemaan ihan paiseita mun kasvoille. Kävin muutaman poistattamassa/tyhjentämässä ihan terveysasemalla. Koska ne ei lähtenyt itsestään pois. Ja vaikka ne tyjhennettiin niin ne ei lähtenyt pois, ne täytty vaan uudestaan. Kasvot oli tosi arat ja kipeät. 

Sain lähetteen ihotauti lääkärille, jossa mulle määrättiin sitten Ruoccutan kuuri. (Jos edes kirjotetaan noin.) Oon aikasemminkin käynyt yksityisellä ihotautilääkärillä ja sillon se ois kans määrännyt kyseisen kuurin, mut en henk.koht uskaltanu sitä alottaa, koska kaikki sivuoireet pelotti mua. Netistä löytyy oikeesti aika vähän kokemuksia kyseisestä kuurista. Ja jos jotain löytyy niin pahimpien sivuoireiden kera. 

Nyt oon syöny kuuria neljä viikkoa. Ja iho alkaa pikkuhiljaa paranemaan. Otsasta alkaa olla kaikki finnit kuivuneet sekä leuasta. Poskipäillä vielä muutamat isot jäljellä, mutta nekin alkaa kuivumaan. 

Mun sivuoireet näin neljän viikon jälkeen on: 

- Kasvojen iho on tosi kuiva. Tässä neljän viikon aikana aluks iho kuivu ensimmäisen viikon aikana tosi pahasti, mut rasvaamisella sen sai kummiskin suht "hallintaan". Välillä iho ei oo ollut niin kuiva, sillon yleensä tullu finnejä yksittäin lisää kasvoille. Nyt on taas kuiva vaihe menossa. Hilseilee ihan hirveesti. 

- Huulien kuivuminen. Koko aika saa olla lisäämässä vaseliinia. Tuntuu tosi ikävältä, kun huulet on todella kuivat. Alkaa helposti vuotamaan verta, jos ei rasvaile useasti. 

-Silmien kuivuminen. Alkaa helposti särkee päätä, kun silmät on niin kuivat. Mutta tähänkin mulla on apuna kosteuttavat silmätipat. 

Tosiaan söin reilu kolme viikkoa kuuria niin, että 1 pilleri joka toinen päivä ja 2 pilleriä joka toinen päivä. Maksakokekeiden jälkeen, ku kaikki arvot oli ok niin nyt syön joka toinen päivä 2 pilleriä ja joka toinen päivä 3 pilleriä. Viikon päästä siirryn, et syön joka päivä 3 pilleriä. Ja tosiaan kuuri on koko keholla aika raskas, joten seurataan maksan arvoja joks kuukaus verikokeilla. 

Ja toistaseks mulla on kuurista ihan hyvät fiilikset, vaikka aluks mua jännitti ihan hirveesti mitä sivuoireita saan yms. Meikkiä mä en tosiaan oo nyt käyttänyt juurikaan, koska kasvot hilseilee niin pahasti, että ei oo mitään järkeä meikata. Meikki kuluu tosi nopeesti pois sekä näyttää tosi rumalta, ku on niin hilseinen iho. Ripsaria oon koulussa käyttänyt, että en näytä suoraan sängystä nousseelta. 

Kiinnostaako teitä enemmän akne postaukset? Ja tosiaan oon instagramissa päivitellyt tästä enemmän, koska sinne on niin helppo ja nopee kertoo fiiliksiä. 

Ois kiva kuulla, että onko jollain teistä kokemusta aknesta ja tästä kuurista? Kysykää ihmeessä, jos tulee jotain mieleen. 

-Tanja

Sun lapsi koski mun ostoksiin eli oot vanhempana välinpitämätön

Joku päivä tässä taannoin luin jostain facebook ryhmästä taas jälleen kerran keskustelua aiheesta "vituttaa, kun toisen lapsi koskee mun ostoksiin." 

Luin ketjua ja aloin vaan miettimään, että hohho. Empäs oo ikinä ajatellut et joku oikeesti ottaa herneet nenään siitä, jos jonkun lapsi koskee omiin ostoksiin. Tein instastooryssä pienen kyselyn tähän liittyen, koska mä olin rehellisesti yllättynyt et niin moni oli sitä mieltä, että tuntemattomat lapset ei missään nimessä saa koskea omiin ostoksiin ja se hiiltyminen siitä oli ihan uskomatonta!  

Tähän instastooryyn vastanneet jakautui oikeesti aika fifty-fifty, niin että ne kenellä on omia lapsia niin niitä ei haitannut tämä, että toisen lapsi koskee ilman lupaa ostoksiin ja ne ketä se raivostuttaa on niitä kenellä ei ole lapsia. No eihän tää "tilasto" mua mitenkään nyt yllättänyt. 

Kyseisessä facebook ketjussa oli paljon, " vittu mä löisin sitä kakaraa kuka mun ostoksiin koskis!" Paljon puollusteltiin sitä, että se on hygenia syy, miksi heitä ärsyttää, et lapset koskee ostoksiin. -No tää ei mee mun jakeluun, koska missä kaikkialla ne ruuat onkaan pyöriny ja ollu kosketuksissa ennenkun ne on sinne kauppaan päätynyt tai kun sä olet ne ostokset maksanut. Että mun mielestä ihan turhaatta alkaa psykoosisoimaan jostain baktreereista mitä saattaa olla jauhelihapaketin päällä tai jossain hedelmässä. Mietikkää kuin moni siihen hedelmään on koskenut ennenkun sä oot sen ostanut! 

Mutta näin äitinä, kun aloin asiaa miettimään niin kyllä mä sen ymmärrän, että joku ei siitä tykkää et lapset menee sörkkimään niitä ostoksia. Ensinnäkin ihan käytöstapoihin liittyvää, se mikä ei ole sun, älä koske. Tätä itse toistan kaupassa käydessä usean kymmenen kertaa ennenkuin edes päästään kassalle asti. 

Ja eihän se ois kiva juttu, jos mun lapsi esim hajottais sen jougurtti purkin minkä joku on jo ostanut itselleen, silloin se on sen jokun toisen omaisuutta, ei meidän. Ni mitäs sit jos se purkki menis rikki? Tottakai mä siinä kohtaa pahoittelen ja tarjoudun vaikka ostamaan uuden tai antamaan rahat uuteen, kuin  vain. Mut hei niin me äiditkin ollaan vaan ihmisiä, ei mekään keretä rekisteröimään kaikkea sillä sekunnilla, kun se mun pirkkopetteri kerkee jo koskea jonkun toisen ostoksiin. 

Niitä facebookin kommentteja lukiessa olin oikeesti ihmeissäni, että eikö enää ymmärystä riitä, vaan heti ollaan somessa haukkumassa jonkun vanhenmuutta tai sitä lasta. "Kun ei ne vanhemmat sanonut mitään tai ei reagoinut, pitääkö niitä lapsia tehdä jos ei jaksa pitää niille kuria?" -Ootko ikinä miettinyt, et joku vanhempi, joka on sen lapsen kanssa siellä kaupassa niin voi olla raskas päivä takana? Ja vihdoin ja viimein sinne kauppaan on päästy lapsen raivareiden saattelemana ja oot joku sata kertaa kerennyt jo kertoa sille lapselle miten siellä kaupassa pitäisi toimia. Sanomisista huolimatta melkeimpä poikseutta ainakin meidän kauppareissulla tapahtuu jotain mistä oon ihan daahuoh, koska ei mee lapselle ymmärrykseen. 

Mutta ylivoimaisesti paraskommentti oli se, että "älä sitten mene lapsesi kanssa kauppaan, jos et osaa pitää sitä kurissa!" -Neiti mielensä pahoittaja voi sitten itse jättää kauppaan menemättä, jos ärsyttää suunnattomasti jos lapsi koskee sun ostoksiin! Kerro mulle, että käynkö mä vain joka toinen viikonloppu kaupassa, kun lapsi on isällään? Okei karrikoitu esimerkki, mutta esim me kuljemme jalan, voisin käydä kaupassa ennenkuin haen Olivian päiväkodista ja kävellä niiden kauppakassien kanssa yhden tunnin. Voin sanoa, että olen niin laiskaäiti, että en todellakaan ala kantamaan kauppakasseja toiselta puolelta kaupunkia kävellen. Plus, että eihän se lapsi ikinä voi oppaia toimimaan oikein, jos pitäisi jättää vain kotiin. Enkä kyllä neljä vuotiasta jättäisi yksin. Lapsia on myös erilaisia, muistakaa se. 

Mun täytyy nyt harmikseni myöntää, vaikka koitan lapselleni opettaa, että toisten ostoksiin EI SAA KOSKEA, niin poikkeuksetta näin silti tapahtuu melkein JOKA kerta. En ehkä ole huomannut sitä sillä sekunnilla, kun kaivan lompakkoa tai olen juuri maksamassa, mullakin on vain kaksi silmää ja kättä niinkuin sinullakin kanssa kauppailija! Mäkin olen vaan ihminen, vaikka olen äiti. Ei äitiys tarkota sitä, että mulla ois automaattisesti supervoimat ja mun lapsi käyttäytyisi aina kuin pyhä jeesus. 

Mietin vain, että pidänkö lapsesta väkisin kaksin käsin kiinni ja koitan selittää lapselle tilannetta samalla, kuin koitan maksaaa niin, että kassajono seisoo, koska tässä on meille opetustilanne. Vaiko, että lapsi menee kassanpäätyyn ja toivon hartaasti, ettei koske kenenkään tavaroihin ja saan maksettua nopeasti ja pääsemme nopeasti kaupasta pois. Instastoryssä moni vastasi, että pitäisin kaksin käsin kiinni, jolloin maksutapahtuma venyisi. Oletko sä samaa mieltä tässä? 

Mä oon sitä mieltä, että mahd nopeasti pois kaupasta ja jos se sattuu tai kun se koskee toisten ostoksiin niin siinä pakatessa on parempi tilanne muistuttaa, että ei saa koskea toisten ostoskiin. Mun mielestä olis silkkaa hulluutta alkaa lapselle selventämään siinä maksupäätteellä, kun koko muu jono seisoo. 

-Tanja 

Oppimisvaikeudet ja itsenäinen opiskelu - Tuntuu toivottomalta

Jokaisella meistä on ollut varmasti jonkin näköinen haaveammatti. Mun haaveammatti oli lapsena kukkakauppias sekä kampaaja. Kummallekkaan tielle en heti lähtenyt vaan kokeilin ravintolapuolen opintoja peruskoulun ja ammattisarttipajan jälkeen. Koska en luonnollisesti mun tuurilla ja koulunumeroilla päässyt mihinkään kouluun ensimmäisella kerralla mihin hain. 

Jos muistan oikein niin ensimmäisenä vaihtoehtona mulla oli peruskoulussa haettassa just tuo ravintola-ala ja sen jälkeen kosmetologi. Muistan, kun opo sano et laitetaan varma vaihtoehto ykköseksi, että kosmetologiksi ja kampaajaksi on tosi vaikea päästä enkä tulisi pääsemään mun numeroilla kumpaakaan. No niinhän siinä kävi, että en päässyt edes tähän "varmaan" vaihtoehtoon. Oli oikeesti aika kova pettymys itselle, koska luulin sen olevan varma, että sinne mä menen. 

Kävin vuoden ammattistarttipajaa, jossa tutustuttiin erilaisiin aloihin, että mikä voisi kiinnostaa noiden lisäksi, mihin en ikinä tule pääsemään. 

Jatkoin kosmetologiksi hakemista viisi vuotta ja viidennellä kerralla pääsin sisään. Olin päättänyt, että minähän en tämän suhteen luovuta, kyllä ne mut joskus ottaa sisään, kun kyllästyy muhun niissä päässykokeissa vuodesta toiseen. Ne näkee, että oon tosissani! En yhtään osaa sanoa mihin kampaajan haaveet hävisivät. Ehkä ne hävis siinä, kun tiesin että sinne on vielä vaikeampi päästä, kuin kosmetologiksi. Kosmetologi oli hyvä toinen vaihtoehto tulevaksi ammatiksi. 

Koulu ei sujunut mitenkään ongelmitta. Jäin aika nopeasti äitiyslomalle. Palasin äitiyslomalta niin oli paljon kirittävää ja muisteltavaa. Opiskelu on mulle henkilökohtasesti tosi vaikeaa. Mun on vaikea keskittyä ja oppia. Mulla on tosi pahoja oppimisvaikeuksia. En osaa sisäistää oikein monivaiheisia ohjeistuksia, välillä pitää selittää rautalangasta vääntäen. Mulle matikka eikä kieletkään oo ikinä helppoja. Ammatilliset opin hyvin tekemään, koska opin tekemällä. Mutta teorian kanssa miksi jotain tehdään syystä x oli vaikea oppia ja vieläpä muistaa niitä asioita. 

No vihdoin valmistuin kosmetologiksi 01/2017. Ala ei tuntunut oikealta ja en nähnyt, että tekisin sitä työkseni, Mutta tärkeintä mulle oli kaikkien haasteiden jälkeen se, että vihdoin 24-vuotiaana mulla on se ammatti, mitä en meinannut päästä opsikelemaan. Mulla on ammatti, vaikka opiskelu on mulle tosi vaikeaa. Tietääkö joku tunteen, että uusit matikan kokeen kuuluisat viisi kertaa, etkä pääse läpi? Minä tiedän. Yhtä tuskaa. Meinasi usko loppua ja meinasin luovuttaa ja sitä en tehnyt, enkä tee nytkään, vaikka luovuttaminen tuntuisi todella hyvältä vaihtoehdolta. 

Hain tosiaan opiskelemaan hiusalaa, koska ajattelin sen täydentävän ensimmäistä ammattiani. Tiedän monia, jotka ovat käyneet molemmat kauneudenhoitoalat. Se tuntui myös omalta. 

Mutta nyt voisin oikeasti luovuttaa, koska mä en opi. Taino opin, mutta erittäin hitaasti. Ja musta tuntuu, että koulussa ei ole resusseja opettaa mua. Koska nykypäivänä opiskelu on itsenäistä opiskelua. 

Ihminen kenellä on oppimisvaikeuksia noin muutenkin ja siihen lisätään vaikea ala ei tosiaan ole hyvä yhtälö. Se on oikeesti tosi ressaavaa ja harmaita hiuksia aiheuttavaa. Vaadin myös itseltäni ehkä vähän liikoja, Haluaisin olla kerralla hyvä ja osata. Mutta en todellakaan ole tälläinen ihminen, jolta se onnistuisi. Tarvitsen toistoja toistojen perään, tarvitsen opettajaa siinä mun vieressä kannustamaan mua, tarvitsen sitä varmistelua siihen tekemiseen kokoajan. No eihän koulussa tosiaan ole resusseja nykypäivänä tähän, että jonkun hitaammin oppivan vieressä istutaan koko ajan ja ohjeistetaan. 

En myöskään pysty keskittymään pitkiä aikoja. Enkä osaa englantia ja leikkauskirja on englanniksi, sekä kaikki leikkausvideot mitä me katsotaan koulussa on englanniks. Tulee jo pelkästään voittajafiilis siitä, et oon jaksanu sinnitellä puolvuotta siellä koulussa, vaikka ykskään leikkaus ei oo ehkä mennyt niinku ois pitäny. Ne leikkaukset käydään siihen irtopäähän kerran, mulle ei kerta riitä. Nyt teen jo toista kierrosta. 

Hiusalalla tarvii paljon hahmotuskykyä ja sitä ei löydy multa pätkän vertaa. Mut uskon, että hahmottamisenkin pystyy oppimaan toistojen avulla.  Ja sitä kuuluisaa englantia, tuotteet on englanniksi myöskin. Mutta mä oon tuotteet opetellu värikoodeilla mikä on mikäkin, koska en mä muistais niitä tuotteita muuten. Onneks niissä on ne värikoodit! 

Fuckit itsenäisesta opiskelusta, koska ketä se oikeesti palvelee? Ei ainakaan niitä kenellä on oppimisvaikeuksia ja ne tarvitsee enemmän sitä tukea siihen opiskeluun. Ihan hulluttaa! 

Mut hei mä en ajatellut luovutakkaan, mä istun niin kauan tuolla koulussa opiskelemassa, että mut vaikka kannetaan ulos sieltä ja sanotaan, et ei sä et opi. Oon yritteliäs, jos mua autetaan ja annetaan oppimis mahdollisuuksia. Mut mua ei henk,koht lämmitä oppia englannin kielisestä kirjasta leikkauksia, koska osaan sanan sieltä täältä. Mutta mä aijon näyttää, että vaikka se opiskelu on hankalaa niin silti voi saavuttaa niitä omia unelmia ja onhan se kerran jo todistettu! 

Postauksen pääpointti oli ehkä antaa sitä tsemppiä niille, joille opiskelu on vaikeaa, et hei kyl me saadaan paperit käteen, kun rohkeesti vaaditaan opetusta ja apua. Vaikka kuinka koulumailma olis menossa itsenäiseenopiskeluun päin! 

Muita kenelle oppiminen on vaikeaa? 

-Tanja 

Etävanhempi pompottaa, olisiko aika muuttaa lakia?

Kirjoitin samasta aiheesta vähän arkaluontoisemman postauksen ja sitten piilotin sen. Tässä olisi uusi postaus aiheesta, neutraalimpi. Oli puhuttava aihe ja olen saanut paljon viestejä aiheesta. Ja moni oli kanssani samaa mieltä asiasta. Tässä tosiaan nyt se neutraalimpi versio, jonka olen luvannut kirjoittaa. Tästä asiasta puhutaan julkisesti niin vähän, kaikki paska pitäisi lähivanhemman kestää. "se on voivoi, etävanhemmalla ei ole velvollisuuksia vaan oikeuksia." Oikeudet loppuu siihen paikkaan, kun on tietoisesti harrastanut seksiä ilman ehkäisyä, sen jälkeen on vain lapsella oikeuksia. Haluan vielä painottaa, että tilanteita ja kokemuksia on erilaisia, mutta tästä ei jää kyllä epäselväksi mikä on mun kokemus ja näkökanta asiaan. Toivoisin tästä aiheesta paljon keskustelua!

Kun lapsen vanhemmat eroavat niin etävanhemmalla on vain oikeuksia ei velvollisuukska. Velvollisuudet jäävät automaattisesti lähivanhemmalle. Aika vanhanaikaista minun mielestäni. 

Missä on lähivanhemman oikeudet? Miksi laissa on vain etävanhemmalla oikeuksia? Paskat vanhempien oikeuksista tässä kohtaa. Lapsella pitäisi olla oikeus molempiin vanhempiin. Lapsi on aina oikeutettu molempiin vanhempiin, muistakaa tämä on mun mielipide. Varsinkin siinä tapauksissa, että etävanhempi on tunnistettu ja etävanhempi on joskus asunut samassa taloudessa. Lapsi tietää kuka etävanhempi on. Tunneside on kehittynyt lapsella etävanhempaan. 

Mitä tarkoittaa lapsen oikeus molempiin vanhempiin? - Lapsella näitä ei mielestäni ole. Onko oikein, että lapsen on pakko käydä etävanhemmalla jota ei välttämättä niin kiinnostaisi lapsi? Tai oikeastaan miten määritellään etävanhemman kiinnostus? Näkee lastaan vain "pakolliset minimi tapaamiset." Lapsi on kumminkin viaton vanhempiensa eroon. Mielestäni ei ole oikein, että etävanhempi aiheuttaa pahaa mieltä ja päänvaivaa perseilemällä lähivanhemmalle sekä lapselle. 

Onko se lapsen oikeus tosiaan etävanhempaan siinä vaiheessa, jos lapsen vanhemmat taistelevat tapaamisista ja mikä kuuluu kenellekkin hoidettavaksi. Jännä juttu, että kaikki hoidettavat asiat jää automaattisesti lähivanhemmalle melkeimpä poikkeuksetta. Ja syy on tähän, se, että lapsi asuu lähivanhemman kanssa, SO WHAT sanon minä! Miksi etävanhemmat kaikkoavat samantien eron tullen, minkäänhän ei välttämättä tarvitsisi muuttua muuten, kuin asumiskuvioiden. Etävanhempi saa ja olisi suotavaakin olla kiinnostunut lastaan koskevista asioista. Faktahan onse, että myös etävanhempi voi osallistua tasavertaisesti lapseen koskevissa asioissa jos kiinnostusta ja halua tähän löytyisi. 

Etävanhempi saa perua tapaamisen lapsen kanssa, vaikka viisi minuuttia ennen kuin tapaaminen olisi. Ja taas lapsi pettyy..  Lähivanhempi ei saa estää etävanhemman ja lapsen tapaamista, koska muuten päiväsakko kolisee. Koska onhan lähivanhempi ollut hirviö ja estänyt tapaamisen kiusallaan, vaikka olisikin hyvä syy perua etävanhemman tapaaminen.

Lähivanhempi ei tietenkään voi pakottaa etävanhempaa näkemään lastaan tai muutenkaan pakottaa osallistumaan lapseen koskeviin asioihin, eikä pakottaminen olisi hyväksi kenelekkään varsinkaan lapselle. Joten tähän ei uhkasakko toimisi, mutta jotain tähän pitäisi keksiä! Jonkin näköinen rangaistus pitäisi saada etävanhemmalle, jos sooloilua tapahtuuu lastenvalojalla allekirjoittamasta paperista huolimatta. Paperi ei suojaa ketään muuta, kuin etävanhempaa, mielestäni se on erittäin väärin.

On vaikea elää tavallista elämää, kun etävanhempi on painona kokoajan oikeassa jalassa ja aiheuttaa harmaita hiuksia ihan vaan, koska etävanhempi voi. Joidenkin mielestä voi kuullostaa katkeralta, mutta siinä vaiheessa voit tietenkin kuvitella, että miltä sinusta tuntuisi, kun et tiedä miten päin pitäisi olla. Todennäköisesti etävanhempi on lapselle tärkeä. Lähivanhempi onse, jotka kuuntelee ne itkut, kun on ikävä. Siinävaiheessa lähivanhempi on kädetön, koska mitä siihen voi sanoa?

Mielestäni on ihan todella vanhanaikaista, että tässä asiassa mikä on yleinen niin on niin vanhat säädökset, että etävanhemman mukaan mennään ja yritetään vain miellyttää ja antaa tehdä niinkuin hän itse haluaa ja tuottaa pahaa mieltä kaikille. Tälläinen on ihan lapsellista pompottelua. Muutosta tähän!

Lapsi on saatu yhdessä niin mielestäni lapsi myös hoidetaan yhdessä, vaikka ollaan erottu ja ei enää asuta samankatonalla ei sen vastuun pitäisi kadota kuin tuhkatuleen, kun osoite muuttuu.

-Tanja 

Haluan jakaa itsestäni realista somekuvaa

Mä piilotin mun edellisen postauksen, koska mulla tuli siitä sitten kummiskin vähän huono omatunto.. Mutta sain ihan hirveesti ihania viestejä teiltä kaikilta jotka kerkes sen postauksen lukemaan. 

Tuli yks kommentti mun blogiin, siitä kuinka kuullostan siltä, että haluaisin mun lapsesta eroon ja kuullostan katkeralta ihmiseltä. 

Mietin hetken, et okeii miks musta tulee sellanen kuva, jos haluan että mun lapsen isä on lapsen elämässä. Anonyymi oli lukenut aikaisempia postauksia ja ilmeisesti sellainen kuva on tullut mun aikaisemmista postauksista. 

Mä en oo oikeesti mitenkään ilkeä ihminen tai mitään muutakaan siihen suuntaan. Mua on tosi paljon haukuttu mun vähän rajummista postauksista, kuinka multa pitäs ottaa lapsi pois ja oon ihan psykoosi muija. 

Ihanku mä aina saksisin mun lapsen leluja tai haukun mun lapsen vaatteita. Hei c'moon ihanat lukijani. 

Postaukset olen nimen omaan tehnyt mun elämästä ja mun ajatuksista. Ja mä tasan tarkkaan tiedän, että jokainen on joskus lipsautellut sammakoita suustaan, vaikka se lapsi siinä vieressä onkin. Ihan normaalia! 

On myös erittäin normaalia menettää hermot lapseensa, ystävään tai perheen jäseneen. Ja väsyneenä ja kiukunpuuskissa sitä tekee välillä jotain vähän hullumpaa. Kukaan meistä ei ole täydellinen vanhempi, äiti, ystävä, pikkusisko, isosisko tai serkku.

Kyllä mä myönnän, että vaikutan välillä todella negis muijalta ja osaan valittaa enemmän ehkä, kun pitäisi. Mä myös oon todella avoin ihminen ja puhun paljon ääneen asioita. Myös täällä somessa, kuinka huono päivä mulla on tai kuinka mua sattuu johonkin. Lupaan, että kaikki silloin kuulevat siitä kun mulla on jokin asia huonosti. 

Meillä on sotkuista aika ajoin, meen todellakin ruuan kanssa sieltä mistä aita on matalin. Tämäkin on ok.

Some mailma on menny ihan hulluksi pilvilinnojen ihannoimmiseksi, mä oon se ihminen joka haluaa näyttää myös sitä paskaa puolta somessa. Mulla on huonoja päiviä ja mun lapsi ottaa mua todella paljon päähän, tämä on todellakin ihan ok, että sen näyttää. 

Me ei tosiaankaan olla täydellinen perhe, mutta mä yritän sen mitä osaan ja pystyn. Oon myös persoonnaltani innostuvaa tyyppiä, asia kuin asia. 

Mä haluun, että mun somekanavista välittyy ne aidot tunteet mitä mä tunnen, ei eikä pelkkää sateenkaari kakkaa. Koska mäkin oon vaan ihminen ja tunnen aika vahvasti asioita. 

Pitäskö sun mielestä somessa vaan olla sateenkaarisia hymyjä ja pusuja? Vai onko ok näyttää, että välillä kaikki on kirjaimmellisesti ihan paskaa? 

-Tanja 

Lapsi mummolassa kaksi viikkoa, uhka vai mahdollisuus?

Vihdoin on kesäloma ohi ja arki alkanut, joten nyt taas blogin kimpussa vähän ahkerammin.

Mentiin kesänlopussa mökille viikoksi ja siitä matka jatkui Olivialla mummolaan. Olivia tosiaan oli mummolassa kaksi kokonaista viikkoa. Pääsi myös käymään rovaniemelle morottamaan joulupukkia. 

Oon joskus aikasemmin aikojen alussa kirjotellut siitä miksi Olivia viettää aina pidemmän ajan mummolassa kerralla. Mut nyt oon lyhyen ajan sisällä huomannut monessa facebook ryhmässä kyselyä siitä, että mikä on sopiva aika pitää lasta "hoidossa" ja minkä ikäsenä se on soveliasta. 

Olivia meni ensimmäisen kerran yökylään mun siskolle mummon hoiviin ristiäisten jälkeen, eli noin 1kk ikäisenä. Olivia jäi ensimmäisen joulun jälkeen muistaakseni noin viikoksi mummolaan yökyläilemään, alle vuoden ikäisenä. 

Ja siitä lähtien pikkumimmi on tosiaan ollut viikon kesällä mummollassa ja viikon joulun jälkeen. Meillä on mummolaan pitkä matka, jos en ihan valehtele niin matkaa tulee 400km yhteen suuntaan, joten me ei todellakaan käydä lounailla sunnuntaisin mummolassa. Vaan nähdään juuri pari kertaa vuodessa noin suurinpiirtein. 

Nykyään Olivia viettää melkeimpä aina kaksi viikkoa kerrallaan mummollassa. Ihan vain siksi koska viihtyy siellä niin hyvin. Yleensä pyytää vielä "lisä aikaa" mummolla olemiseen. "Äiti voinko mä vielä olla yhden yön, koska on hommat vielä kesken." Hommilla likka tarkoittaa mm. kukkapenkin laittoa, marjojen poimimista sekä pullapoikien ja vispipuuron tekemistä. Olivialla on tosiaan aina joka kerralla to do- lista mukana minkä se on itse "kirjoittanut" mitä mummolassa pitää tehdä ennen, kuin voi palata kotiin.  

Joidenkin mielestähän on todella väärin "laittaa" lapsi isovanhemmilleen kahdeksi viikoksi.. Mutta itse en koe millään tavalla vääryytenä sitä, että lapsi saa viettää isovanhempien kanssa aikaa ja toisinpäin, että isovanhemmat saa olla mukana lapsenlapsensa elämässä. 

Aina ollaan menty lapsen ehdoilla tässäkin asiassa, jos esim Olivia ei haluaisi ollakkaan siellä niin aina pääsee kotiin, jos niin toivoo. Ikinä ei ole vielä niin toivonut, mutta jos toivoisi niin kotiin pääsee milloin vain. 

Mulla ei oo ikinä ollut itsellä sellaista oloa, että en raaskisi olla erossa lapsestani niin kauaa, kumminkin soitellaan päivittäin. Tosin yleensä sieltä kuuluu "Äiti soitellaan myöhemmin, mulla on nyt tärkeet hommat kesken." Mutta soitettu on joka päivä ja Olivia on saanut soittaa mulle, jos on halunnut. 

Tottakai ymmärrän, että jotkut eivät halua/ei ole mahdollisuutta pitää lastaan mummolassa kahta viikkoa. Mutta Välillä kun noita ketjuja lukee facebookista niin on tullut sellanen kuva, että miksi ihmiset ei anna lastaan mummolaan viikonlopuksi ilman huonoa omaatuntoa? Koska eihän mummolassa yökyläily ole keneltäkään pois. Lapsi tykkää, isovanhemmat tykkää ja vanhemmat saavat hetken hengähtää, eikös se ole silloin win-win tilanne? - Miksi tälläisestäkin asiasta on tehty mörkö ja huonon vanhemman merkki? 

Itse ainakin nautin tälläisestä mahdollisuudesta täysin siemauksin varsinkin nykyään, kun pyöritän arkea yksin. 

Olivia palaa aina mummolasta hymyissä suin ja niin hyvin hoidettuna. Molemmat meistä on saanut vähän lepoa toisistaan.

Onko teillä lapset kuinka usein isovanhemmilla? Ja kauanko lapset yleensä on isovanhemmilla? Onko sulla sellanen olo, että se olisi väärin? -Itse koen mummola reissut mahdollisuutena. 

Musta ois tosi kiva kuulla miten just teillä menee yökyläilyt isovanhemmilla ja osaatteko nauttia vapaasta? 

-Tanja