Kuva Pixabay

Vanhimmat seuraajani varmasti muistavat postaukseni, jossa tiukasti kielsin että meille ei tule ikinä mitään Frozen vaatteita/leluja tai mitään muutakaan printti tavaraa. Koska itse vihaan niitä yli kaiken. 

Olivia rakastaa Frozenia sekä eläimiä. Kielsin ensimmäiset kolme vuotta kaikki printit vaatteissa. Pikkuhiljaa aloin heltymään, että jos nyt lelut ei ole niin ehdoton ei, olkoon ne Frozenia, koska lapsi rakastaa niitä. Eihän kukaan kiellä minunkaan harrastusta, bloggausta. Joten mikä oikeus minulla olisi kieltää lapseltani asioita joista hän pitää? -Ei mikään! 

Kun Frozen lelut oli tullut kuvioihin niin aloin heltymään pikkuhiljaa, että meille voi tulla sukkia, pikkareita ja yöpukuja jotka sisältävät tämän jääprinsessan kuvia. Mikä oikeus vanhemmilla olisi päättää vaatteet oman mielen mukaan? -Ei mielestäni mikään, aikuistekin pukevat tasan sitä missä tuntee olonsa hyväksi. (Toki aikuinen päättää siinä määrissä, että ne ovat ehjät ja sään mukaiset.) 

Kuva Pixabay

Olen itse äitinä syyllistynyt todella pahaan ja vakavaan tapaan. Olen haukkunut tyttäreni vaatteita ja vielä kovaan ääneen. Mutta olen tehnyt sen tahattomasti, enkä ole tarkoittanut mitään pahaa. Jälkeinpäin mietittynä olen ollut kiusaaja. 

En usko, että kukaan nauttii, jos sun mielestä ihania vaatteita haukuttaisiin kovaan ääneen. Miltä se susta tuntuisi? -Itse en siitä pitäisi, enkä todellakaan tiedä miten olen ollut näin ajattelematon tapaus, että olen esimerkiksi juuri puhelimessa puhunut, kuinka rumia Frozen vaatteet on ja Olivia on ollut vieressä. 

Kiusaaminen on tänä päivänä harmillisen yleistä. Osa ilmeisesti oppii sen jo pienestä pitäen kotoaan. Joka on todella väärin. Onneksi itse heräsin tähän tyhmyyteen ja pidän suuta soupemmalla jatkossa, enkä tule haukkumaan tyttäreni vaatteita mistä hän pitää. Neljä vuotias on jo kummiskin sen verran iso, että alkaa ymmärtämään asioita. Enkä todellakaan halua tuoda hänelle pahaa mieltä omalla tyhmyydellä, että en osaa pitää sammakoita suussani. En itsekkään nauttisi siitä, jos joku haukkuisi minun vaatteitani rumiksi, miksi lapsen pitäisi kuunnella tälläistä? 

Tyttäreni saa jatkossa pukeutua juuri niihin vaatteisiin mihin itse haluaa ja saa täyden tuen kotoaan siihen, että on sellainen kuin haluaa olla. 

Äitiys opettaa paljon ja tämä on yksi asia minkä olen oppinut äitiyden kautta. Lapsi on hetken pieni, eikä tämä Frozen fanitus kestä koko elämää ja vaikka kestäisi mitä sitten? 

Oletko sinä syyllistynyt tälläiseen nyt, kun alat miettimään tarkemmin? Oletko puhunut lapsen kuullen hänen vaatteistaan, kuinka ne eivät miellytä omaa silmääsi? 

-Tanja

Kun lähivanhempi joutuu sairalaan niin minne lapsi menee?

Mitä tapahtuu, kun lähivanhempi sairastuu pahasti ja "joutuu" sairala hoitoon useammaksi päiväksi? Tätä on tullut useamman kerran mietittyä ja todettua onneksi ei näin ole meidän perheessä vielä käynyt. 

Mulla alkoi ihan perus kuumeilulla ja niskajumilla mun oireet. Ei mitään flunssan oireita. Kävin päivystyksessa, koska en uskaltanut melkein päätä kääntää, kun tuntu siltä, että taju lähtee. Sain Olivian mun isosikolle hoitoon sekä kyydin päivystykseen. 

Tulehdusarvot näyttivät 90 ja mitään ei saatu selville mikä oli. Ehkä alkava korvatulehdus ehkä ei. Laitetaan siis varuiksi yleinen antibiottikuuri, kipulääkkeiden ja lihasrelaxanttien kera kotiin lepäilemään. Jäätiin mun siskolle yöks. Ajateltiin, että parempi niin, koska on vahvat lääkkeet ja on joku joka katsoo Oliviaa. Seuraavana iltana lähdettiin kotiin ja vakuuttelin itselleni lääkkeiden auttavan ihan kohta. 

Lääkkeet eivät alkaneet purra ja tässä vaiheessa kärsin kovasta kuumeesta, niskajumista, nivelet alkoivat turpoamaan sekä olivat todella kipeät. Illalla suihkuun mennessä huomasin, että kehooni oli alkanut tulla näppylöitä. Siitähän se riemu ratkesi ja soitin äitille, että jos oon kerran kaikki perus rokot sairastanu ni nyt on varmaan oikea aika varata saattohoito mulle, koska tilanne vaan pahenee. 

Akuuttiin lähtö ei ollut sillä hetkellä vaihtoehto, koska en halunnut ottaa Oliviaa sinne mukaan sekä olihan hän jo nukkumassakin. Äiti rauhoitteli mua, että odotetaan huomiseen ja katsotaan sitten. 

Seuraavana päivänä soitin mun siskolle taas jälleen kerran, että voiko ottaa Olivian ja viedä mut akuuttiin, koska itse en pysty ajamaan. Sanoin autosta hypätessä, että ei mee varmaan kauaa, saan uudet lääkkeet ja sillä selvä. Toisin kävi, tulehdusarvot hipoivat 200 ja kuume 40. Tuomio kävi ja osastolle oli jäätävä.

Tässä vaiheessa alkoi ajatus vilistä, mä olen yksin mun lapsen kanssa en mä voi tänne jäädä. Mulla on lapsi hoidettavana, ei mulla oo ketään kuka sitä voi päivätolkulla katsoa. Mä soitin mun siskolle itkuisena jo hyvän suunnitelman tehneenä. "Soitan mun veljelle, jos sä et voi sitä katsoa, kun oot jo niin monta päivää sitä hoitanut. Tai mä keksin kyllä jotain ku sulla on huomennakin sitä menoa. " Tähän mun sisko vastasi, "nyt rauhotu Olivia ei mene mihinkään, että hän katsoo sitä ei hätää." Aloin vaan itkemään entistä enemmän ja mietin, että enhän mä voi sellasta pyytää. 

Osastolla meni tosiaan kuusi päivää. Olivia lähti parinpäivän päästä mun äitille ja jotenkin pieni tressi laski. Mun äiti ei siis tosiaankaan asu lähimaillakaan meitä, semmoset +400km niin ei ollut itsestäänselvyyskään, että Olivia sinne pääsee. Sairaalasta kyllä sanottiin, että voi pyytää päivystävän sosialiatyönetkijän tähän keskustelemaan mitä tehdään. Mutta se ei silti tuntunut hyvältä.

Olivia oli ihan varma, että mä kuolen joten vieraan ihmisen seuraan ei ollut mun mielestä kovin hyvä asia ja onneksi mulla oli perhe siinä apuna samantien. 

Mulla tosiaan tulehdusarvot nousi koko ajan korkeammaks. Korkein taisi olla 250. Sitä sei saatu ihan helpolla laskemaan sekä kuume oli huipussaan koko ajan, laski korkeintaan puoleksi tunniksi ja taas huipussaan. 

Muutamaan päivään mä en pystynyt kävelemään ollenkaan, mut talutettiin vessaan ja pestiin. Koska mä en itse siihen pystynyt. 

Lopullinen diagnoosi mulle oli virusperänen aivokalvontulehdus ja tuntematon virustulehdus. Ikinä ei siis saatu selville mikä mulla oli. Koska nää oireet ei oikein täsmänny mihinkään. Joku oire johonkin ja toinen johonkin, kolmas oire jo kaatoi epäilyt juuri johonkin tiettyyn. 

Eilen mä pääsin kotiin ja edelleen ollaan toipilaana kotona lääkkeiden voimalla elellään. Olivia jää vielä hetkeks mummolaan, jotta saan kunnolla parannella itseäni. 

Lapsen kanssa yksin ei ole todellakaan mitenkään itsestäänselvyys lähteä sairastamaan osastolle. Vaan se on oikeasti aika iso tressin aihe, että mihin se lapsi laitetaan ja missä se on minkäkin aikaa. 

Mulla on nyt suhteellisen hyvä tilanne, että mulla kummiskin tukiverkkoa löytyy, mutta joillain ei oikeasti ole ketään.  Mä tiedän, että jopa mun ystävät olisi viimesessä hädässä mua auttanut. Joka on oikeasti niin iso asia, että meidän lähellä on niin paljon rakastavia ihmisiä, enkä oikeasti ole lapsen kanssa täysin yksin. 

Mä oon niin isosti kiitollinen mun perheelle ja ystäville tästä! 

Kiitos vielä kaikille sosiaalisessa mediassa tsemppiviestejä lähettäneille, ootte ollut myös iso tuki, kaikkiin oon pyrkinyt vastailemaan! 

Miten teillä tälläiset kuviot järjestyisi, jos olisit yksin lapsen kanssa ja sairastuisit pahasti, miten lastenhoito järjestyisi? 

-Tanja 

Kun herkkuhimo yllättää, itsetehdyt sipsit

Kaupassa käydessä olen kovana, että en varmasti osta yhtäkään sipsipussia tai muuta herkkua. Ja olen ylpeä itsestäni, koska pääsen sipsihyllyn ohi ilman, että tartun sipsi pussiin ja laittaisin sen koriin. 

Välillä vaan sitten on niitä päiviä, kuin alkaa kotona kaduttamaan, että jätin sen kyseisen sipsipussin sinne kaupan hyllylle, vaikka nyt tekisi ihan hirveesti mieli jtn suolaisen hyvää. 

Päätin kokeilla itsetehtyjä sipsejä, koska onhan aina itsetehty vähän terveellisempää, vai? Ainakin nyt voimme uskoa ja luottaa siihen, että näin mukamas olisi vaikka ei olisikaan.. 

No miten näitä sipsejä sitten valmistetaan? -Se on todella yksinkertaista ja helppoa. 

Tarvitset perunoita, ruokaöljyä, juustohöylän, pyyhe/talouspapereita, leivinpaperia, pellin sekä suolaa. 

Ensin: Perunoiden pesun jälkeen ala vain viipaloimaan perunaa samanlailla, kuin juustokimpaletta. 

Sitten laita peruna siivut paperille tai pyyhkeelle, jotta saat siivuista kuivia, eli perunatärkkelys pois. 

Toiseksi: Kun perunalastut on kuivattu voit esimerkiksi asetella lastut leivinpaperille pellille. Ja leivittää ruokaöljyä pullasudilla tai ihan vain sormin. Itse tykkäsin levitellä sormin, koska sitten ei tullut niin paljon öljyä, että ne ei ihan ui siinä. Koska molemmat puolet siivusta pitää öljytä. 

Kolmanneksi: Sirottele suolaa oman mauna mukaan ja laita uuniin. 200 asteisessa uunissa ehkä noin 15-20min riippuu varmasti uunissa, joten kannattaa olla paikalla koko ajan, kun lastut on uunissa ettei ne pala niinkuin mun lastut, jotka näkyy kuvissa.. 

Näitä voi myös tehdä mikrossa, mutta mun mielestä se on vähän työläämpää puuhaa. Ihan kummin vain itse tykkää niin kannattaa kokeilla. 

Eikö ollut yksinkertaisen helppoa? Meneekö tämä teillä testiin? 

Mulla olisi vielä taskussa lehtikaalisipsien resepti kiinnostaako se teitä? (Tämän ja lehtikaalisipsien reseptin olen saanut ystävältäni.)

-Tanja 

Mistä tietää, että on masentunut?

Noin vuosi sitten mulla ei ollut töitä eikä oikeastaan mitään muutakaan sisältöä elämässä.

Koitin kauheasti etsiä töitä, mutta tuloksetta.

Kuukaudet alkoivat kulua samalla kaavalla joka päivä viikosta toiseen, pikku neiti aamusin päiväkotiin ja itse kotiin sängynpohjalle.

Koitin toki myös pitää kotia jossain järjestyksessä. Aluksi se toimi ja oli todella siistiä, koska ei ollut muutakuin aikaa siivota. Tein ruuat aina valmiiksi sillävälin, kun neitokainen oli päiväkodissa.

Pikkuhiljaa tilanne alkoi luisumaan käsistä. Enää en siivonnut päivittäin, enkä edes joka toinen päivä. Siivous vaihtui huomaamatta viikkosiivoukseksi, jonka tein sieltä mistä aita oli matalin.

"Miten sua voi väsyttää, vaikka makaat kaiket päivät sängyssä?" -Nimen omaan!? Tätä itsekkin tuli pohdittua useasti, että miks mua väsyttää koko ajan. 

Kuva Pixabay

Kun vähän joutui jotain tekemään se tuntui urotyöltä ja sen jälkeen tarvitsi levon. Kavereiden kanssa oli vaikea lähteä mitään tekemään. Olin tekosyiden kuningatar! - En vain jaksanut alkaa ihmistäytymään ja olla sosiaalinen. 

Huomasin, että kavereitani alkoi tämä ärsyttämään suunnattomasti, koska kyllähän he tiesivät, että en tarvitse meikkiä kasvoilleni lähteväni ulos tapamaan heitä.

Pikkihiljaa asiat alkoivat kasaantumaan ja oli vaikea enää edes etsiä niitä töitä tai nousts sängystä sen koommin. Ajattelin joka päivä vain, että "olen kotona taas huomenna, teen huomenna siivouksen. Hoidan huomenna tarkeät asiat." - Harvoin niitä asioita tuli silti ikinä hoidettua, vaikka vannoin itselleni, että huomenna on muutoksen päivä. Silti sitä muutosta ei ikinä tullut.

Ennenkuin päätin lähteä työkokeiluun, joka oli pelastukseni.

Pääsin sängyn pohjalta ylös ja pääsin takaisin siihen tavalliseen arkeen. Työkokeilu tosin verotti varmaan ensimmäiset kaksi viikkoa tottua siihen tavalliseen arkeen ja olin entistä väsyneempi, mutta tiedän sen johtuvan tasan siitä, että ei ollut pitkään aikaan elämässä mitään sen säännölisempää rytmiä.

Työkokeilun loputtua päätin, että tähän kaikkeen en enää palaa. Siihen saamattomuuteen ja pahaan oloon mikä silloin oli. Mutta mä en ihan rehellisesti silloin tiedostanut tätä tilannetta mikä silloin oli. Näin jälkeempäin todellakin tiedostan ja ihmettelen, että minäkö olin masentunut? Perus terve ja iloinen nainen, joka innostuu asiasta kuin asiasta nollasta sataan sekunneissa!

Jännä näin jälkeenpäin miettiä, missä suossa sitä oikein on ollut ja mikä mietityttää, että sitä ei sillon oikeasti itse tajunnut.

Kuva Pixabay

Mutta nyt virkeämpänä kohti uusia haasteita. Sain työpaikan, jeij!

En ole käynyt toteamassa masennustani missään, mutta näin jälkeen päin pohdittuna taisin olla vähän masentunut kokoaikaisiin epäonnistumisiin ja siihen, että en saa töitä.

Onko teillä ollut masennusta? Miten tajusitte, että olette masentunut? Jälkeenpäin vai jo silloin kun itse tilanne oli päällä? Miten pääsitte takaisin normaaliin arkeen?

Masennuksiakin taitaa olla, jos jonkin näköistä sorttia, on lievempiä ja sitten vakavampia.

Ihanaa päivää teille!

-Tanja

Lukihäiriöinen bloggaaja

Sulla on lukihäiriö, mutta silti tykkäät pitää blogia. Tykkäät kirjoittamisesta, vaikka sua ei ois ehkä siihen niin täydellisesti luotukkaan. 

Mä ymmärrän, että ihmisellä jolla ei ole lukihäiriötä on vaikea lukea tekstejäni ja todennäköisesti teksti myös jää lukematta, koska virheet alkavat ärsyttää niin suunnattomasti. 

Joka on toki harmillista, mutta aina ei kaikkia voi tosiaankaan miellyttää. 

Sain anonyymi kommentin, jossa sanottiin että "Kannattaisi ehkä ajatella lukijoita." - Ja tähän tartuin, koska onhan tämä kummiskin vain ja ainoastaan minun blogini. Kirjoitan tänne sellaista sisältöä, kuin itse haluan. 

Valehtelisin, jos sanoisin että kirjoitan blogia ainoastaan vain itseäni varten. Näin teenkin 70%, mutta se jäljelle jäävä 30% on myös lukijoita varten, että he voivat saada mm. vertaistukea postauksistani. Kirjoitan mielestäni todella rehellisesti ja aidosti tekstini. 

Anonyymin sanoin: "Ei anna bloggaajasta hyvää vaikutelmaa se ajattelutapa, että "en itse huomaa, ihan sama mulle." - En mielestäni ikinä ollut, " että ihan sama." asenteella. 

Olen paljon miettinyt tapaani kirjoittaa ja kysynyt myös neuvoja asian suhteen, että mitä joku muu tekisi tilanteessani. Olen perustellut kantani, että tämä on _minun_ blogini, itse kirjoitan rehellisesti tänne kaikenlaista, joten myös kirjoitusvirheeni kuuluvat blogiini, koska ne ovat todella paljon osa minua ihmisenä. 

Kuva Pixabay

Kirjoitusvirheet eivät tee ihmisestä sen huonompaa. Olen myös saanut paljon ihania kommentteja siitä, että ihailevat minua siinä asiassa, että en anna lukihäiriön häiritä bloggaamista ja olen aloittanut bloggaamisen pahasta lukihäiriöstä huolimatta. 

Mielestäni tälläisten pikku seikkojen takia ei pitäisi antaa häiritä jonkin asian tekemistä mistä pitää. Kukaan meistä ihmisistä ei ole täydellinen, jokaisella on ne omat "vikansa" / vaikeudet. Lukihäiriö on oma vaikeuteni. Enkä anna sen häiritä bloggaamista, koska nautin tästä. Mutta en nauti halveksivista kommenteista kommentti boxissani. Jossa sanotaan, että en piittaa asiasta. - Kyllä piittaan, mutta tämä "virhe" kuuluu minun blogiini. 

Joten vinkkinä kaikille mielensä pahoittajille kirjotusvirheistäni, että kukaan ei pakota lukemaan tekstejäni, jos ne tuo mielipahaa ja ahdistusta. Muistakaa myös, että jokainen saa harrastaa sitä mistä tykkää, vaikka ei yltäisi aina täydellisiin suorituksiin! 

Olen myös vain ihminen, niinkuin tekin ruudun takana, joten ajatelkaa myös ennenkuin kommentoitte, jossa haluatte vain pahoittaa toisten mielen. 

Ihanaa aurinkoista päivää kaikille ja kiitos kaikille ihanille lukijoilleni kommenteista ja siitä, että seuraatte blogini kehitystä! Ilman teitä tämä olisi ehkä suoraan sanottuna vähän tylsää. Tiedän, että moni on saanu paljon vertaistukea blogistani! Kiitos! 

-Tanja 

Yhdestä äitinutturasta syntyi kaksi äitinutturaa

Olen aina ollut laiska laittamaan hiuksia millään tavalla. Mulla on luonnon kiharat hiukset, jotka pilasin teininä värjäämisellä sekä liiallisella suoristamisella ilman lämpösuihketta. 

Hiusten suoristaminen, vaikka hiuksissa oli lakkaa.. Enhän ole ainut, joka on ollut näin tyhmä?

Äidiksi tullessa loppui hiusten viimeinenkin hoitaminen. Eli hiusten harjaaminen.. Se on hiukset äiti nutturalle ja menoks. 

Äiti nuttura tarkoittaa siis mitä? -Hiukset äiti nutturalla = peset hiukset laitat ne nutturalle suihkun jälkeen, ainoa millä saat enää takut pois on kourallinen hoitoainetta hiuksiin. 

Hiukset jopa pysyvät melkein samassa asennossa, vaikka otat ponnarin pois. Heh heh.. (Ei ole hauskaa.) 

Olen asiakaspalvelu työssä, jossa pitäisi suurinpiirtein näyttää ihmiseltä jotenkin päin. Ja olisi välillä kiva näyttää vähän erilaiselta, kuin aina sama äiti nuttura päässä, kotona sekä töissä. 

Mutta silti on niin laiska tekemään mitään erilaisia toimenpiteitä, joten se on aina joka ikinen aamu se kuuluisa äiti nuttura. Tiedän, että elämä on täynnä vaihtoehtoja ja aikaa on siihen mihin sitä haluaa olevan, mutta kyllä mä nukun mielummin vähän pidempään, kun alan väkertämään hiuksia, koska taitoni myös hiusten laittamiseen on aika minimissä. 

No tänään aamulla repäsin ja tein jotain ihan uutta. Tavallisen äiti nutturan sijaan tein kaksi äiti nutturaa! Mustahan tuli ihan hurja! 

 Eli erottelin yhdestä isosta takkupallosta kaksi pienempää takkupalloa. Omaperäistä eikö? 

Mulla on tällä hetkellä ihan _JÄÄTÄVÄ_ juurikasvu ja se ei näy niin paljoa, kun hiukset ovat nutturalla. Mutta tykkään nykyään peittää vähän juurikasvua pannoilla. (Luojan kiitos töissä on myös pannat.) 

Olen pihi käyttämään rahaa itseeni ja jos värjään hiukset teen sen kotona kaupan väreillä. Kampaajalla olisi ihana käydä, mutta mullakin on niin paksut ja suht pitkät hiukset taas nykyään niin en raaski laittaa kampaaja reissuun sitä 200euroa, ei sillä että mulla mukamas edes olisi 200euroa ylimäärästä laittaakaan kampaajalle. 

Joten peitellään juurikasvua nyt erilaisilla nutturoilla ja hiuspannoilla. Ja en tiedä miksi nyt en ole värjännyt pitkään aikaan edes hiuksia? Ehkä laiskuus on siihenkin asiaan iskenyt. Pääsispä kampaajalle! 

Joten otan vastaan hiusvinkkejä! Hiukset pitävät olla töissä kiinni, joten minkälaiset kampaukset olisivat yksinkertaisen helppoja tälläiselle avuttomalle ihmiselle hiusten kanssa? 

Sekä olisi kiva kuulla minkälaiset hiukset mulle sopisi sun mielestä? Tummat, pitkät, lyhyet, vaaleat? Minkälaiset? -Uskoisin, että jos näihin hiuksiin saisi vähän uusia tuulia loppuis se ainainen äiti nutturan pitäminenkin. 

-Tanja 

FROZEN SYNTTÄRIT NELJÄ VUOTIAALLE

Vihdoin on neljävuotis juhlat juhlittu, Frozen teemalla tietenkin. Mielestäni juhlat olivat todella onnistuneet. Olivia tosiaan toivoi paljon frozen värejä ja niitä hän sai. 

Joten kuvat kertokoot tunnelman mikä meillä oli näissä juhlissa. 

Ruokaa oli riittävästi ja  Olivia sai aivan ihania lahjoja. Kaikki lahjat tietenkin Frozen teeman mukaisesti. 

Kiitos kaikille osallistujille ja jotka auttoivat ja juhlivat meidän kanssa. Saatiin myös päivitettyä kummikuva. Josta olen erityisen tyytyväinen, koska edellinen kuva on otettu Olivian ristiäisissä. 

Minkälaisia synttäreitä teillä on vietetty tai olisi toiveissa viettää? 

-Tanja

Yh = Yhteishuoltajuus vai Yksinhuoltaja

Mitä yhteishuoltajuus sun mielestä tarkoittaa? -Mun mielestä yhteishuoltajuus tarkoittaa sitä, että molemmat lapsen vanhemmat on yhtälailla mukana lapsen arjessa. Kaikki lasta koskevat asiat hoidetaan yhdessä. MM. Pukeutuminen, opastaminen tähän elämään ja lapsen kanssa oleminen.

Mutta mites sitten, kun joskus ero yllättää lapsen vanhemmat ( jos yllättää ) niin miten tämän "paskan" pitäisi pystyä pitämään yksin kasassa? 

Mielestäni siinä ei ole mitään yhteishuoltajuutta, kun lapsi käy etävanhemmalla esimerkiksi joka toinen viikonloppu. - Mitä yhteishuoltajuutta siinä on? 

Koska automaattisesti lähivanhempi hoitaa lapsen arkiset tarpeet ja kuljettaa lääkääriin ja hoitaa niin sanotusti kaiken yksin. (Ja tämä, jos esimerkiksi etävanhempi asuu eri paikkakunnalla, joten tämän takia ei ole mahdollista osallistua.) 

Mutta tosiaan mikä tässä määritetään yhteishuoltajuudeksi, jos etävanhempi nappaa kirsikat kakun päältä? 

Yhteishuoltajuus EI ole sitä, että lähivanhempi hoitaa 98% arjesta ja etävanhempi 2% arjesta. 

Yksinhuoltaja on taas mielestäni helppo määrittää ilman sen ihmeellisimpiä mietteitä. Yksihuoltaja on yksin lapsen kanssa ja ei ole sitä etävanhempaa lapselle tukena kasvatuksessa. 

Mutta on myös yksinhuoltajia, joilla etävanhempi on kuvioissa, mutta silti hänellä on yksinhuoltajuus? -Miksi? (Tiedän, että tilanteet ja asiat eivät aina ole niin yksinkertaisia, kun voisi kuvitella.) 

Meillä on yhteishuoltajuus lapsesta, joka on mielestäni ihan turhaa. Mutta mitä hyötyisin yksihuoltajuudesta? Saisin "kivan" nimikkeen itselleni? -Senkö että voisin kutsua itseäni yksinhuoltajaksi? 

Oli se sitten yhteishuoltajuus, ykshuoltajuus tai joku muu niin mitä väliä sillä loppupeleissä on? 

Yksinhuoltajat vain epätoivoisempia? (Näin olen lukenut monesta ryhmästä.) Ja aikoinaan sain säälittelyä ja haukkuja siitä, että olen lapseni kanssa yksin, vaikka minulla on lapseeni yhteishuoltajuus lapsen isän kanssa. 

Ja mietin, että mikä mä olen? En mielestäni ole yksinhuoltaja enkä myöskään omaksu itselleni tätä yhteishuoltajuutta. -Mutta, jos jotain tiedän olevani niin olen onnellinen äiti! 

Joten miksi tituleeraamme vanhemman tiettyyn "kategoriaan" eikö molemmilla ole sama tavoite? - Onnellinen lapsi, joka tulee pärjäämään tässä yhteiskunnassa? 

Olisi kiva saada pohdintaa tälle asialle! Ihanaa aurinkoista päivää kaikille! 

-Tanja