Musta on aina tuntunut, että mua tarkkaillaan enemmän, kuin muita "normaaleita" ihmisiä. Vain mun taustojen takia. Taustojen, joiden eteen itse en ole tehnyt mitää.
Kerron todella avoimesti mun menneisyydestä, enkä häpeä kertoa siitä muille. Yleensä saan vastaukseksi silmien pyörittelyä sekä kauhistelua kuinka kamala elämä mulla on ollut. Joidenkin mittakaavassa onhan se kauheaa, että ei ole asunut omien vanhempien kanssa, mutta mä vastaan aina, että mulle tämä on normaalia, en tiedä muusta.
Raskaana oli ensimmäinen neuvola käynti ja siellä tuli puheeksi se, että olen asunut sijaisperheessä, enkä kovin hyvin tiedä onko mitään perinnöllisiä sairauksia tai muuta vastaavaa. Seuraavassa hetkessä neuvolan täti ojensi ensikodin esitteen. Olin hetken ymmälläni.. Miksi tämä esite annettiin meille? Neuvolatäti oletti, että meillä ei ole tukiverkostoa eikä elämän taidoista ole tietoakaan. Vaikka elämäni olikin vähän risaista ennen raskautta ei se tarkoita mun kohdalla, että ei olisi tukiverkkoja tai kotitöistä tietoakaan. Hän selitti juurtajaksaen, kuinka siellä opetellaan ihan normaalia arkea. Kiihdyksissäni vastasin vain, ettemme tarvitse tälläistä apua. Paikka kuuluu jollekkin toiselle, joka sitä tarvitsee meitä enemmän. Joka neuvola kerralla esitteestä mainittiin meille, että mulla olisi todella hyvät mahdollisuudet saada paikka sieltä, koska olen asunut sijaisperheessä sekä olen jälkihuollon nuori.
Toiseksi mikä minua ihmetytti oli se, että kun kysyttiin miten voidaan ja miten menee, vastasin, että muuten ihan hyvin, mutta väsyttää. Neuvolatäti tokaisi, tarvitsemmeko me tukiperhettä?!?! Kiva, että sitä kysyttiin, mutta ihmettelin, että on ihmisiä, jotka oikeasti sitä tarvitsisi ja he eivät saa. Ja sitten minulle, joka ei ainakaan omasta mielestään sellaista tarvitsi niin sitä tarjotaan minulle.
Mulla on aina ollut loistava tukiverkko, aivan loistava! Mutta musta oletettiin, että mulla ei ole ketään. Mun mielestä tuollainen olettaminen sun taustojen takia on törkeää. Olinhan elänyt railakasta nuoruutta, mutta eihän neuvolatäti sitä tiennyt.
Mutta olen "näyttänyt" osaavani elää normaalia arke, olla lapselleni äiti. Tuntui silloin, että elämäni oli pelkkää näyttämistä ja toisille todistelua, että kyllä minä pärjään, vaikka olen sijoitettu. Pyydän apua, kun koen sitä tarvitsevani.
Sain paljon epäilyjä äitiydestäni, kuinka tulen pärjäämään, mutta kyllä minä olen ainakin omastamielestäni pärjännyt loistavasti. Toisinaan rimaahipoen ja toisinaan loistavasti.
Onko teitä joskus epäilty pärjäävän? Miltä se on teistä tuntunut?
Nykyään en jaksa välittää ihmisistä, jotka sanovat minua huonoksi äidiksi. Vuosi sitten sain muutamia kommentteja blogiini, jossa minua haukuttiin huonoksi äidiksi ja lapseni pitäisi ottaa pois minulta. Ihmisiltä, jotka lukevat vain kirjoituksiani, eivät tiedä minusta muuten mitään.
Vaikka olen nuori, mutta olen silti aikuinen. En voi taustoilleni mitään. Ja välillä ihan todenteolla ärsyttää, kun epäillään taustojentakia. Taustan, jota et itse ole voinut valita toisin. Tuntuu, että sijoitetuista nuorista aina oletataa sitä pahinta, että elämän taidot puuttuisivat kokonaan.
-Tanja
